Arvio: Karhean realismin Rigoletto

Rigoletto-klovni (Samuli Takkula) on ylisuojelullaan nujertanut Gilda-tyttärensä (Alina Koivula). Ville Saukkosen ohjaus henki tylyn suurkaupungin synkkyyyttä. Kuva: Markku Pihlaja

Aleksanterin teatterissa tänä viikonloppuna nähtävä Opera Box -tuotanto Rigoletto tekee mieli hahmottaa jatkona toisaalta kaksi vuotta sitten samassa paikassa esitetylle Don Giovannille että syksyllä Sibelius-Akatemian oopperan tuottamalle Falstaffille. Kaikki kolme ovat Ville Saukkosen ohjauksia, ja sekä Don Giovanni että Rigoletto toimivat ikään kuin epävirallisina lopputöinä Sibelius-Akatemian oopperaopinnoissa yhteen hitsautuneille ensembleille.

Rigolettossa lauloi juuri valmistunut oopperaluokka, jonka opintojen viimeinen tuotanto Falstaff oli ollut. Komediallinen teos oli oiva portti Verdin maailmaan. Nyt oltiin tositoimissa.

Rigoletton solistikaarti oli saatu laadukkaasti miehitettyä nuorilla laulajilla, ja suuren kaliiberin oopperamusiikkiin tartuttiin pelottomasti. Sasha Mäkilä johti vuosi sitten perustamaansa Helsinki Metropolitan Orchestraa, joka esiintyi montussa iskevästi. Näin suurikokoinen orkesteri on vapaan kentän oopperoissa harvinaisempaa herkkua. Orkesterin Verdi-musisointi jäi kuitenkin valitettavan tasapaksuksi ja sulottomaksi. Partituuria rullattiin eteenpäin turhankin virtaviivaisesti, ja useilla laulajilla oli taipumus ylisuorittaa – harmi, että esityksiä on vain kaksi, sillä useammilla kerroilla pingottuneisuudesta päästäisiin epäilemättä eroon. Moni tuntui keskittyvän liikaakin laulamiseen ja äänen kantamiseen, vaikka Aleksanterin teatterin tumppuisessa akustiikassa orkesteri nyt suorastaan peittyi äänten pauhuun. Näillä laulajilla on kyllä taitoa hienovivahteisempaankin työskentelyyn.

(Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.)

Matias Haakana sai La donna è mobilensa taustalle motellissa majailevien prostituoitujen villinlännen show’n. Kuva: Markku Pihlaja

Musiikkiin liittyvä värittömyys toistui jossain määrin myös ohjauksessa. Oli hyvin vaikeaa olla vertaamatta teosta kahden vuoden takaiseen Don Giovanniin film noir -maailmoineen, etenkin kun tämäkin teos asettui amerikkalaisten rikoselokuvien miljööseen. Rigoletto-modernisoinneille rikollisliigat ja kasinot ovat tyypillistä kuvastoa, mutta Saukkonen piti tunnelman sopivan viitteellisenä ja samalla realistisena: liikuttiin dekadentissa yökerhossa hyväveli-verkostoineen, prostituoitujen käyttämässä nuhjuisessa motellissa ja suurkaupungin metrossa. Don Giovannin äärimmäisen tyylikkääseen ja moniulotteiseen maailmaan verrattuna Reeta Tuoresmäen lavastus, Kalle Paasosen valot ja Pia Lasosen puvut olivat nyt kuitenkin melko vaatimattomat, ja ohjaus kokonaisuudessaan oli vähäeleinen ja suorastaan niukka. Tämä oli siinä mielessä hyvä, että tunkkainen Verdi-eeppisyys väistettiin, mutta lavaa uhkasi harmaa jähmettyneisyys.

Saukkosen konsepti oli joka tapauksessa jälleen kerran ehjä ja älykäs, henkilöhahmot mielenkiintoisia ja aitoja. Laulajat olivat selvästi työstäneet roolejaan ahkerasti, mutta ne tuntuivat vielä hieman luonnosmaisilta. Falstaffina ihastuttaneen Samuli Takkulan baritoni jylisi nimiroolissa entistäkin muhkeammin, ja hän oli löytänyt ääneensä uudenlaista tragiikkaa. Saukkonen oli taitavasti piirtänyt narripäähenkilöstä arkkityyppisen surullisen-pelottavan klovnin, klubin outolinnun jossa brutaalius, herkkä sisin ja yksinkertaisuus yhdistyivät riipivästi. Jos Takkula olisi luottanut paremmin äänensä järkälemäiseen voimaan, hän olisi päässyt vielä syvemmälle hahmon psykologisiin kontrasteihin. Klovnin persoonallinen kehonkieli osui nappiin.

Alina Koivula lauloi ihanasti Gildana rohjeten käyttää hiljaisia ja herkkiä sävyjä. Oivaltavinta oli Rigoletton ja tämän Gilda-tyttären suhde: lapsenkaltainen tyttö oli suljettu kellariin kivikasvoisen mutta huumeisiinmenevän hoitajan (Irina Nuutinen) vahdittavaksi, ja tuntui selvältä että isä oli ainakin joskus käyttänyt tytärtä hyväkseen. Tyypillisesti hellät isä-tytär-kohtaukset olivat nyt täynnä Gildan ahdistusta ja ristiriitaista riippuvaisuutta. Oli hyvin uskottavaa, että tällä lailla kohdeltu, henkisesti typistetty tyttö lankeaa vaaralliseen herttuaan ja heittäytyy itsetuhoiseksi.

Tummaääninen basso Visa Kohva oli oivallinen salaperäisenä palkkamurhaaja Sparafucilena. Kuva: Markku Pihlaja

Odotan yhä, että Matias Haakana saisi karheat särmät kuorittua pois tenorinsa uljaan ytimen ympäriltä. Nyt hän aloitti vakuuttavasti, mutta väliajan jälkeen laulaminen muuttui nihkeäksi. Ääni tarvitsisi selkeämpää fokusta, nyt pianissmot jäävät käheiksi ja ylä-äänet epätasaisiksi. La donna è mobile oli jännittynyt. Haakanan ujon pehmeä habitus ei luonnostaan taivu pahikseksi, mutta etenkin alussa hän löysi hyvin Mantovan herttuastaan – nyt despoottinen klubinomistaja – rujoja, eläimellisen karismaattisia sävyjä. Tällä kertaa Gildan uhraus ei pelasta herttuaa, vaan paha saa palkkansa.

Elisabet Petsalo säpäkkänä parittajana ja Visa Kohva arvoituksellisena palkkamurhaajana värittivät teoksen maailmaa tasapainoisilla roolisuorituksillaan. Tärkeässä osassa oli myös komeasti kajahtanut mieskuoro, joka hovimiesten sijaan oli nyt herttuan klubissa majaansa pitävä tyly herrakerho. Varsin mainiosti 9-henkinen kuoro toi Tiitus Ylipään, Olli Tikkasen ja Aku Rantaman johdolla esiin miesjoukon myötätunnottomuuden ja itsetyytyväisyyden.

Auli Särkiö-Pitkänen