Arvio: Bernstein-riemua sydämen kyllyydestä

Leonard Bernstein vuonna 1972. Kuva: AP

Kapellimestarivaihdosten piirileikki osui nappiin. Kun Radion sinfoniaorkesterin eilisen Bernstein-konsertin kapellimestari Leonard Slatkin peruutti tulonsa, paikalle hyppäsi James Gaffigan, joka itse puolestaan oli kaksi viikkoa sitten estynyt RSO-keikastaan perhetapahtuman vuoksi. Tuolloin tilalle saatiin Taavi Oramon RSO-debyytti. Nyt taas tuntui siltä, ettei juuri kukaan olisi voinut sopia paremmin 100-prosenttiseen Bernstein-kattaukseen kuin amerikkalaiskapellimestari Gaffigan, jonka lyhyt varsi, mieletön jalkatyö ja letkeät liikkeet olivat kuin Bernsteinia itseään.

Kapellimestarilegendan ja säveltäjä Leonard Bernsteinin 100-vuotisjuhlavuosi olisi hyvin voitu kuitata vaikkapa amerikkalaisen musiikin illalla tai vain sisällyttämällä konserttiin yksi Bernsteinin teos, mutta RSO vyörytti kevätperjantaihin täyslaidallisen Bernsteinin suosituimpia – ja mainioimpia – teoksia. Bernstein taivutti rennon vaivattomasti nuottipaperilleen kaikkea Stravinsky-inspiraatiosta jazziin ja populaarimusiikkiin sekä juutalaisiin vaikutteisiin, ja hänen musiikistaan saa erinomaisesti koottua vaihtelevan ja täyteläisen kokonaisuuden. Ja kun asetutaan kokonaan hänen valloittavan ulospäinsuuntautuneeseen maailmaansa, ei tarvitse miettiä sellaisia lokeroita kuin viihteellisyys ja vakavuus. Bernsteinille klassisen ja populaarin välistä kuilua ei ollut olemassa.

Orkesterihitti Candide-alkusoitto siirrettiin konsertin alusta viimeiseksi, encorenkaltaiseksi jälkipalaksi, ehkä muusikoiden siirtymisten minimoimiseksi, mutta ratkaisu oli myös dramaturgisesti hyvä. Nyt ilmavana aloituksena oli kamariorkesterikokoinen Serenadi (1954), jossa Elina Vähälän viulu jäljitteli Platonin Pidoissa esitettyä keskustelua rakkauden olemuksesta. Viisiosainen kokonaisuus on pesunkestävä konsertto, mutta rakkausaiheeseen ja esimerkiksi viulun vienoon sooloaloitukseen sopii serenadin leima. Teos juhlii herkin ja optimistisin kääntein rakkauden moninaisuutta päättyen Bernsteinille ominaisiin rytmibileisiin. Vähälä löysi teoksen verbaalisuuden: nämä eivät ole tunnekuvia vaan tunteellisia ja sangen painavia argumentteja. Sanonnan palavuutta tasapainotti soinnin viehkeä fokusoituneisuus, mutta lopussa tunnevoima myös jäykisti resonanssia. Pienehkö jousiorkesteri täydennettynä harpulla ja lyömäsoittajilla soitti tiiviinä porukkana Vähälän matkassa. Viimeisessä osassa alun yksinäisen viulun vastineeksi kasvaa solistin ja sellon (Tomas Nuñez-Garcés) duetto julistamaan kahden ihmisen välistä yhteyttä.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

Auli Särkiö-Pitkänen

Musiikkitalo 11.5. klo 19
Radion sinfoniaorkesteri, joht. James Gaffigan
Elina Vähälä, viulu
Jenny Carlstedt, mezzosopraano

Bernstein

Istumapaikka: N-katsomo permannon takaosassa