Arvio: 1900-luvun minioopperoissa on tiiviyden voimaa

Aino (Annami Hylkilä) ja luonnonhengettäret Väinö Raition Väinämöisen kosinta -oopperassa. Kuva: Laura Reunanen

Lyhytelokuville on festivaalinäytökset ja lyhyille kaunokirjallisuuden muodoille kokoelmat tai vihkojulkaisut, mutta oopperan saralla on nykyään normina, että teoksen on tultava toimeen konsertin mittaisena kokonaisuutena tai osana kahden teoksen kokoillan esitystä. Alle tunnin pituisten oopperoiden asema on hankala. Syyskuussa Helsingissä nähtiin kuitenkin kaksi vapaan kentän oopperatuotantoa, joissa esiteltiin minikokoisia oopperoita: perjantaista sunnuntaihin esitettiin Kansallisoopperan Alminsalissa Taite ry:n ja Avanti!n Väinö Raitio -oopperakokonaisuutta otsikolla Neijonnälkä, pari viikkoa sitten taas nähtiin Kansallisteatterin Omapohjassa kaksi Paul Hindemithin pienoisoopperaa. Tuotannot toivat hyvin esiin lyhyen muodon voiman: tiiviissä paketissa ilmaisu tihenee, tunteet kasvavat, oivallukset korostuvat.

Väinö Raitio sävelsi useita oopperoita, joista Taite ry ja kapellimestari Tuomas Hannikainen olivat nyt kaivaneet esiin puolituntiset teokset Lyydian kuningas ja Väinämöisen kosinta. Lyydian kuninkaasta (1937) on olemassa Nils-Erik Fougstedtin johtama levytyskin, kun taas 30-luvulla sävelletty, pianopartituurivaiheeseen jäänyt Väinämöisen kosinta kuultiin nyt ensimmäistä kertaa varsinaisena oopperaesityksenä. Hannikainen oli toimivasti sovittanut teokset Avanti!-kamariorkesterille. Ohjaaja Johanna Freundlichin kanssa hän oli kehitellyt hienon kokonaiskaarroksen, jossa oopperoihin saumattomasti kiinnittyi kaksi näytelmämusiikkia, raamatullinen Asaria (1937) sekä suomalaista tehdasromantiikkaa edustava Kruununhaan siirappitehdas (1920). Molemmat oopperat saivat näytelmämusiikeista prologit, joiden aikana tekstitysnäytölle heijastettiin sitaatteja Eino Leinon librettojen pohjalla toimineista teoksista, Herodotoksen Historiateoksesta sekä Kalevalasta.

Asarian huumaava orientalismi, Siirappitehtaan futuristinen jyske, Lyydian kuninkaan antiikin draaman hengessä virtaileva ekspressionismi sekä ”karkelokuvaelmaksi” sävelletyn Väinämöisen kosinnan pulppuileva suomalaiskansallinen tyyli esittelivät Raitiota näyttämösäveltäjänä tervetulleen monipuolisella tavalla. Voi vain toivoa, että Raitio siirtyisi suomalaisen musiikkiperinnön yksityiskohdasta osaksi orkestereiden perusohjelmaa, niin jännittävästi orkestroitua ja ilmaisultaan kiinnostavaa hänen musiikkinsa on.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

Auli Särkiö-Pitkänen

LUE MYÖS:
Onko Raition aika tullut?
Arvio: Prinsessa Cecilia tarjosi puuttuvan palan suomalaista oopperahistoriaa