Musiikkitiedettä ristin merkissä

 

 

Ilmari Krohn: Tutkija, säveltäjä, kosmopoliitti. Toimittaneet Markus Mantere, Jorma Hannikainen ja Anna Krohn. Taide-yliopisto Sibelius-Akatemia 2020, 316 s.

Vanhemman polven töölöläiset muistavat pariskunnan, jonka saattoi nähdä kävelemässä pellavaisissa kesäasuissa kotoaan Temppeliaukiolta Väiskin kentälle. Professori Ilmari Krohn (1867–1960) ja hänen kirjailijavaimonsa Hilja Haahti näyttivät sodan jälkeen monille eläviltä muinaismuistoilta kansallisromantiikan nousukaudelta.

Suomalaisessa kulttuurihistoriassa Krohn on jäänyt verraten vähälle huomiolle, huolimatta hänen työteliäisyydestään musiikkitieteen, kansanmusiikin keräilyn ja säveltämisen aloilla. Aikalaisiakin vieroksutti jonkin verran hänen läpitunkeva ”jumalisuutensa”, ja nykyisin tunnustuksellinen uskovaisuus on vielä kauempana aikamme paradigmoista.

Sibelius-Akatemian DocMus-sarjassa julkaistu tieteellisten artikkelien kokoelma Ilmari Krohn: Tutkija, säveltäjä, kosmopoliitti on koottu Krohnin syntymän 150-vuotisjuhlasymposiumin esitelmistä. Kirja valottaa Krohnin työtä eri puolilta yrittämättäkään tarjota elävää tai ehyttä muotokuvaa.

Krohnia kansanmusiikin keräilijänä ja tutkijana esittelevät Samuli Korkalainen, Erkki Pekkilä, Heikki Laitinen ja Mehdi Trabelsi. Krohnin roolista musiikkitieteen tienraivaajana Suomessa kertovat Matti Huttunen ja Eero Tarasti. Krohnin opintoja ja kansainvälisiä kontakteja käsittelevät Martti Laitinen ja Helena Tyrväinen. Vesa Kurkelan aiheena on Krohnin työ musiikkiarvostelijana, ja symposiumin ulkopuolelta tulevat edesmenneen Risto Väisäsen merkinnät Krohnin Sibelius-tutkimuksista 1940-luvulta.

Bojan Bujicin artikkeli Musicology old and new ei kerro Krohnista mitään, mutta kuvaa musiikkitieteen yleistä kehitystä ja asemaa. Samalla hän nostaa esiin ongelmia, jotka voi liittää musiikkitieteen heikkoon asemaan Helsingin yliopistossa, jossa Krohn väitteli tohtoriksi vuonna 1899 ja jossa hänellä vuosina 1918–1935 oli ylimääräinen musiikkitieteen professuuri.

Musiikinopiskelijat muistavat Krohnin yleensä tämän suomentamasta teoriasanastosta, jota jotkut ovat ehkä irvailleet ja jota itse pidän enemmän herttaisena kuin käytännöllisenä. Läpikäyvänä aineksena Krohnin monissa toimissa erottuu kansallisuusaate ja kristinuskoon pohjautuva idealismi. ”Onko taiteen, ollen sielunelämän ilme, langettava alas aineellisuuteen ja lihallisuuteen vaiko pyrittävä ylöspäin kohti henki-elämän avaria alueita?”, Krohn kirjoitti vastustaessaan varieteemusiikkia. 1900-luvun leimallinen piirre hänelle oli ”nautinnonhimo”, jonka hän tuomitsi vanhatestamentillisin äänenpainoin olipa kyse populaarimusiikista tai modernismista.

Läpikäyvänä aineksena Krohnin monissa toimissa erottuu kansallisuusaate ja kristinuskoon pohjautuva idealismi.

Vanhemmiten nuo näkemykset tuntuivat jyrkentyvän, ja 1940-luvun Sibelius– ja Bruckner-tutkimuksissa tulkinnat tukevat suoraviivaisesti Krohnin maailmankuvaa. Esimerkiksi Brucknerin kolme ensimmäistä sinfoniaa kuvastavat säveltäjän ”persoonallista kehityskulkua”, kolme seuraavaa ”Luojan valtatekoja”, ja kolme viimeistä ”Vapahtajamme ajallista vaellusta Beetlehemistä Golgatan ristinvoittoon”. Krohnin teologinen maailmankuva kaipaisi perusteellisempaa analysointia kuin kirjasta löytyy. Pohdittavaksi jää, vahvistaako nykyinen maailmanmeno Krohnin käsityksiä ”lankeamisesta aineellisuuteen”.

Krohnin kansallisromanttinen ajatus kansanmusiikin tehtävästä käy ilmi Heikki Laitisen lainaamasta esitelmästä vuodelta 1891: ”Kansanmusiikin tukemana ja alituisessa wuorowaikutuksessa sen kanssa on taidemusiikki woittawa wihollisensa ja woi silloin lakata olemasta ylemmän kansankerroksen ylellisyysesineenä, päästen tosi-tarkoitukseensa, tosilähetystoimeensa kansallisen ja inhimillisen siwistyksen wälikappaleeksi”.

Markus Mantere arvioi Krohnin musiikillista eetosta tasapainoisesti. Hän ei sivuuta ajatuskulkujen heikkouksia, mutta osoittaa myös, kuinka Krohn oli osaltaan rakentamassa Suomesta snellmannilaista kansalaisyhteiskuntaa ja sivistysvaltiota. Eero Tarasti luonnehtii edeltäjäänsä yhtä aikaa rennosti ja terävästi sijoittaen hänet sujuvasti suureen germaaniseen traditioon. Krohnin sävellyksistä kirja kertoo vain vähän, mutta toivottavasti sekin puoli hänen uurastuksestaan pääsee tulevaisuudessa paremmin esiin.

Antti Häyrynen