Kamarimusiikin lammella

Seppo Kimanen: Kamarimusiikin kauneus. Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsingin Suomalaisen klubin julkaisusarja nro 9, 376 s.

Seppo Kimasen Kamarimusiikin kauneus on hyödyllinen lisä suomalaisen musiikkikirjallisuuden surkuteltavan suppeaan joukkoon. Osin teosta voisi luonnehtia kamarimusiikin käsikirjaksi, osin se on persoonallinen ja henkilökohtainen katsaus musiikinlajiin, jonka parissa Kimanen on tehnyt suurimman osan elämäntyötään.

Muualla maailmassa tämänkaltaiset oppaat ovat yleinen ilmiö. Ei ehkä ole sattuma, että saksankielisissä maissa näitä keskieurooppalaista musiikkievoluutiota painottavia kirjoja kutsutaan Kammermusikführereiksi. Myös Kimasen kirja seuraa perinteistä musiikinhistorian kaanonia, konservatorioiden kipsipäiksi ikuistamien suurten säveltäjien voittokulkua, punaisena lankanaan jousikvarteton kehitys.

Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa. Kaikki kirjaan valikoidut säveltäjät ovat kiistatta merkittäviä ja esimerkeiksi poimitut sävellykset mestariteoksia. Nekin on jaettu tiukasti jyviin ja akanoihin, ja jyrkkä hierarkisointi voi tuoda mieleen valtalehden ammoisen arvostelijan. Näin syntyvä kuva kamarimusiikista on hyvin perinteinen, mutta ei aina tavoita musiikinlajin humanistista ydintä.

Joitakin muinaisia perspektiivivirheitä Kimanen korjaa. Haydn saa arvoisensa aseman jousikvarteton kehittäjänä, ja Boccherini on nostettu hänen rinnalleen lajin pioneerina, vaikka hänen saavutuksensa jäävät teoskuvausten perusteella hämäriksi. Myös Dvorakin kvartetot ja kvintetot pääsevät esiin marginaalista.

Tekstiä hallitsevat teoskuvaukset ovat väistämättä kursorisia, ymmärrettävästi kirjoitettuja, mutta pitkällä matkalla myös samankaltaisia. Kieli tuntuu välillä kangistuvan sitä kunnioittavampiin adjektiiveihin, mitä suuremmasta sävellyksestä on kysymys. Beethovenin myöhäisten kvartettojen tai Schubertin C-duuri-kvinteton salaisuuksia voi olla vaikea raottaa, mutta kyllä siinäkin on onnistuttu.

Seppo Kimasen pitkä ura ja rakkaus kamarimusiikkiin ovat kirjassa tuntuvilla. © STEFAN BREMER

Kirjan omaperäisin ratkaisu ovat kuvitteelliset jaksot, joissa seikkailee venetsialainen 1700-luvun alun soitinrakentaja Gofriller. Hänen ja rakentamiensa soittimien – joista yksi on nykyisin Kimasen käytössä – kautta syntyy hupaisa näkökulma kamarimusiikin historiaan, vähän kuin Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaissa sotaväkeen. Kimasen soittajakokemus tuo musiikkikuvauksiin muutenkin konkreettisuutta ja käytännöllisyyttä.

Eniten polemiikkia herättävät varmasti Kimasen vanhoilliset rajaukset kamarimusiikkiin. Taiteilijana hänellä on oikeus henkilökohtaisiin valintoihin, mutta yleisesitykseksi tarkoitetussa kirjassa rajaukset olisi kuitenkin perusteltava reilusti.

Renessanssin ja barokin kamarimusiikki on nykyisin erittäin suosittua, mutta tässä kirjassa se vain sivuutetaan. Kaikki Schönbergin jälkeinen modernistinen kamarimusiikki ei perustu soittimia vahingoittaviin soittotapoihin. Puhallinkamarimusiikki ei ehkä ole jousille sävelletyn veroista, mutta kuva vaikka ranskalaisesta traditiosta jää repaleiseksi ilman sitä.

Kirjan loppu on jossain määrin yllättävä. 1900-luvun alkuun saakka kamarimusiikin kehitystä tahdittaa germaanisen musiikin voittokulku, mutta sitten aloite siirtyykin Itä-Eurooppaan ja erilaiseen estetiikkaan.

Shostakovitshista kulkee tie Schnittkeen, Gubaidulinaan ja Pendereckiin, Lutoslawskin, Ligetin ja Kurtágin säestäessä kehityskulkua vähän kauempaa. Tähän kohtaan astuvat myös suomalaiset sodan jälkeiset kamarimusiikkisäveltäjät, Kokkonen, Rautavaara ja Sallinen. Ainakaan Kimaselle ei tule mieleen ketään muuta.

Jonkinlainen teosluettelo olisi lisännyt kirjan käytettävyyttä. Kirjallisuusluettelosta puuttuvat painovuodet, mutta enimmäkseen on kyse vähän vanhemmista lähdeteoksista. Kimanen ei halua niihin viitata suoraan, mutta kirjoista on kulkeutunut tekstiin muun ohella käännösvirheitä, kuten ”prinsseiksi” nimettyjä ruhtinaita. Mikään tällainen ei estä teosta viettelemästä kamarimusiikin ystäviä uudelleen tuttujen ja vähän tuntemattomampienkin teosten pariin.

Kimasen mukaan kamarimusiikki on musiikin valtameren rinnalla vain yksi lampi. Vertaus on ongelmallinen ja saa kamarimusiikin näyttäytymään erillisenä ja suljettuna keitaana. Lammet kasvavat umpeen, jos niissä ei vaihdu vesi. Ankkalammikoiksi ne muuttuvat, jos niissä polskivat toimijat eivät havainnoi ympäristöään riittävästi.

Antti Häyrynen