Japani etsii musiikilla itseään

 

Lasse Lehtonen: Japanilainen musiikki – Taiko-rumpujen kuminasta J-poppin. Gaudeamus 2019.

Tutkija Lasse Lehtosen Japanilainen musiikki -kirja on huikea kulttuurityö ja lukuelämys. 500 sivuun hän on saanut mahdutettua valtavan asiamäärän, sillä mukana ei ole vain taide- tai perinteinen musiikki – joista niistäkin olisi saanut jo monta kirjaa – vaan myös populaarimusiikki sodanjälkeisiin iskelmiin, tämän päivän J-poppiin, Idolseihin, karaokeen ja pelimusiikkiin saakka.

Parhaimmillaan kirja onnistuukin luomaan yhteiskunnallista tilannetta kuvaavia ristivalotuksia ”korkean” ja ”matalan” rinnakkaiselosta. Tietty japanilaisen äänen etsiminen ja toisaalta tapa imeä ulkoisia vaikutteita toistuvat kirjan perusteemoina. Japanilaisuuden määrittelyyn palataan usein: se voi olla tiettyjen asteikkojen käyttöä, kansallisia aihepiirejä tai mollivoittoista melankoliaa, mutta ei Lehtonenkaan yritä naulata tätä seinään – sehän olisi mahdotonta.

Kuten Lehtonen sanoo, kiinnostavimmat yksityiskohdat ja yhteydet yhteiskuntaan paljastavat merkityksensä vasta, kun kaikkia musiikinlajeja tarkastellaan rinnakkain, jaetussa kontekstissa. Hän etsii kokonaisuuksia, jotka liittyvät kulttuurihistoriaan ja arkielämään eikä siksi juutu estetiikkaan. Jonkun nõ- ja kabuki-teatterin yhteydessä näytelmien sisällön avaaminen ja taustoittaminen jää melko pinnalliseksi, mutta rajauksia on tässä runsaudessa tietenkin ollut tehtävä.

Nõ-teatteri on Japanin vanhin teatterimuoto. Kohtaus Kansallisen nõ-teatterin esityksestä Tokiossa.

 

Jo varhaisimman japanilaisen musiikin erityispiirre on yhteys luonnonääniin ja -henkiin. Klassisella kaudella kulttuurin merkitys tulee ilmi jo siinä, että keisarin katsottiin olevan pätemätön hovin johtajaksi, ellei hän ylläpitänyt omaa muusikkoryhmää ja soittanut itsekin.

Tyhjästä ei japanilainenkaan musiikki ole lähtenyt, vaan ensimmäisen vuosituhannen aikana vaikutteet etenkin Tang-dynastian Kiinasta olivat tärkeitä, aina soittimia myöten. Sitten ne pyrittiin japanilaistamaan. Sama tapahtui ns. Meiji-uudistuksen jälkeen, kun ovet ulkomaailmaan avautuivat, ja myös sodan jälkeen amerikkalaisten vaikutteiden rynnäköidessä Japaniin.

Alkuhistoriaa ja musiikin teoreettista pohjaa Lehtonen käy läpi välttämättömin perustiedoin. Valtaosa Japanin perinteisestä musiikista ei ollut itsenäisiä musiikkiteoksia, vaan kyse oli pikemminkin toistuvien melodia- ja rytmikuvioiden uudelleenjärjestelystä. Nuottikirjoituskaan ei perustu tarkkoihin sävelkorkeuksiin vaan kieleen ja fysikaaliseen liikkeeseen. Aikakäsityksen suhteellisuus, hiljaisuuden merkitys ja sointivärin rooli ovat jo alusta asti keskeisiä elementtejä.

Klassisen Japanin musiikin perustat ovat maailman vanhimman orkesterimusiikin muotoa edustava ritualistinen gagaku ja buddhalainen shômyo-laulu. Kiinnostava tieto on se, että jos nykyään sattuu kuulemaan gagakua, tyyli on ilmeisesti myöhemmin lajin eri ominaispiirteistä pyöristettyä kompromissia, joka ei aina tee oikeutta musiikin erityisyydelle.

Edo-kaudella perinnettä veivät eteenpäin sokeiden muusikoiden killat, joiden toiminnassa jo tässä vaiheessa korostuivat kaupallisuus ja hierarkkisuus. Soittimista kirjassa suurimman huomion saavat ansaitusti shakuhachi ja koto. Edellisen kohdalla soittoihanteiden muuttumisessa on nähtävä länsimaisia vaikutteita: tuhinan tulisi alun perin kuulua sen ääneen.

Geishojen laulut liittyvät myös länsimaissa myöhemmin esiin tulevaan ilmiöön: miten alun perin kuriton ja hallitsematon populaarimusiikki institutionalisoitui. Hayatiuta on kiinnostava populaari laji sikäli, että se sisälsi yhteiskuntakritiikkiä, mikä hierarkkisessa arvomaailmassa oli harvinaista.

Kiinnostaviin musiikin identiteettikysymyksiin kirja pääsee Meiji-uudistuksen (1868) yhteydessä. Ajan iskulauseena kaikui ”länsimaista osaamista japanilaisella hengellä”, mutta nämä puolet eivät kohdanneet olleenkaan vailla ristiriitoja. Japanin ja lännen ”yhdistäminen” tarkoitti usein pohjimmiltaan japanilaisuuden sovittamista länsimaiseen muottiin.

1900-luvun alkupuolella tuli kuitenkin esiin vakavasti otettavia yrityksiä siltojen rakentamiseksi länsimaisen modernismin ja japanilaisen perinteen välillä. Näistä pioneereista Lehtonen mainitsee säveltäjä-kapellimestari Kosaku Yamadan ja Kunihiko Hashimoton. Onkin kiinnostavaa ajatella, mihin tämä syvällisempi fuusio olisi johtanut, elleivät sota ja nationalismi olisi tulleet väliin.

Lehtonen on tehnyt väitöskirjansa Helsingin yliopistoon tästä sotaa edeltävän Japanin musiikista, joten lisätietoja kaipaavat voi opastaa sen pariin.

Populaarilla puolella perinne löydettiin jälleen uudelleen mm. maaseutua kaipaavan nostalgian muodossa, mutta sodan jälkeen Amerikan-vaikutteet syöksyivät hyökyaallon tavoin. Samalla tunteet ja kehollisuus vapautuivat, mutta enka-laulu korosti jälleen katkeran kaipuun pohjavirettä.

Taidepuolella Toshi Ichiyangin Amerikan-tuliaisinaan tuoma John Cagen filosofia vaikutti Japanissa radikaalisti – siksi, että hänen vapauden ideassaan oli niin paljon japanilaista. Myös japanilaisten soittimien käyttö taidemusiikissa yleistyi. Toruy Takemitsu ja Misora Hibari esitellään kirjassa kahtena jättiläisenä ja symbolina. Takemitsulle olisi suonut enemmänkin tilaa.

Toshi Ichiyangi (oik.) ja Joji Yuasa ovat Japanin uuden musiikin pioneereja, ja he säveltävät edelleen aktiivisesti. © Harri Kuusisaari

 

Taide- ja populaarimusiikki alkavat kirjassa eriytyä tässä vaiheessa toisistaan – varmaan siksi, että näin tapahtui myös elävässä elämässä. Painopiste siirtyy populaarimusiikin ilmiöihin niin, että nuoremman polven taidemusiikin edustajat uhkaavat jo jäädä jalkoihin.

Genrerajat ylittyvätkin ennen muuta elokuva- ja pelimusiikin puolelta, joiden katsaus on tervetullut lisä kirjaan. Populaarimusiikin kehityksestä hahmottuu suorastaan traaginen kuva siitä, miten tuotantoyhtiöiden ja kaupallisuuden valta on kasvanut koko ajan niin, että nykyisin ne tuntuvat imevän koko alan Molokin kitaansa. Se huipentuu teollisesti tuotetussa Idols-kulttuurissa ja J-popin muodoissa, joissa nuorien esiintyjiä käytetään paikoin härskisti hyväksi.

Myös jossain vaiheessa kapinallisen hampaita vilautellut rock vakiintui kaupalliseen valtavirtaan, ja se hyötyi myös teknologian sovellutuksista, joissa Japani on ollut edelläkävijä. Lehtonen ei tuomitse kaupallisuuden voittokulkua vaan yrittää objektiivisella asenteella hyväksyä sen osana yhteiskunnallisen kehityksen väistämättömyyttä.

Lopussa Lehtonen haastattelee taiteilijoita tasapuolisesti eri musiikkityyleistä. Länsimaisen klassisen musiikin osuuden käsittely jää kirjassa aika vähiin siihen nähden, miten suosittua se Japanissa on ja miten vauhdilla alan instituutiot ja koulutus ovat kehittyneet.

Harri Kuusisaari