maanantai toukokuu 23. 2022

Dietrich Buxtehude

Dietrich Buxtehude: Triosonaatit op. 2. Arcangelo. Alpha 738.

Buxtehuden kaksi kokoelmaa triosonaatteja, opp. 1 ja 2, olivat ainoat hänen elinaikanaan julkaistut sävellykset, jotka levittivät säveltäjän mainetta halki barokkisen Euroopan. Se sai mm. Händelin, Telemannin ja Bachin vaeltamaan Lyypekkiin kuulemaan ”Iltamusiikkien” säveltäjää. Eloisat sonaatit – käytännössä viululle ja gamballe sekä säestävälle continuolle – ihastuttavat myös nykykuulijaa, mutta nykyisen barokki-innostuksen aikanakin ne ovat jostain syystä jääneet niukalle huomiolle. Myös monissa levytyksissä niitä tunnutaan pitävän jonkinlaisina itsestään selvyyksinä. Jonathan Cohenin vetämä Arcangelo levytti pari vuotta sitten Buxtehuden op. 1 triosonaatit ja tulosta juhlittiin arvioissa ja palkintolautakunnissa.

Opus 2:n seitsemän triosonaattia saavat yhtä hersyvän tulkinnan, jossa viulisti Sophie Gentin ja gambisti Jonathan Masonin kisailua seuraa luutisti Thomas Dunfordin ja cembalisti Jonathan Cohenin toimelias continuo-osuus. Heihin verrattuna esimerkiksi englantilaisen Purcell-kvartetin levytys (Chandos) kuulostaa suoraviivaiselta ja kulmikkaalta, vaikka hetkittäin Arcangeloltakin toivoisi vähemmän rönsyilevää otetta. Mutta musiikista pulppuava ilo ja barokkinen runsaus ovat innoittaneet soittajia tarttumaan kaikkiin tilaisuuksiin. Pohjoinen barokki on harvoin soinut näin kepeänä ja aistikkaana. Buxtehudea ei esitellä Bachin ja kumppanien kumaraselkäisenä edeltäjänä, vaan kahden melodiaäänen polyfonisen liiton notkeana taiturina.

Antti Häyrynen

Edellinen artikkeliJohann Sebastian Bach
Seuraava artikkeliWilliam Byrd & John Bull

Soitin- ja kamarimusiikki