Pätevää mutta suoraviivaista

Ludwig van Beethoven: Sinfoniat 1–9. Kate Royal, sopraano, Christine Rice, mezzosopraano, Tuomas Katajala, tenori, Derek Welton, basso, MSO festivaalikuoro, Malmön sinfoniaorkesteri, johtajana Robert Trevino. Ondine ODE 1348-5Q (5 cd).

Texasin Fort Worthissa 1984 syntynyt Robert Trevino ei ole liian nuori johtamaan Beethovenin sinfonioiden kokonaislevytystä, mutta mitään taiteellista testamenttia hän ei ole tässä jättämässä. Hän on toiminut viime vuodesta lähtien ylikapellimestarina Malmön sinfoniaorkesterissa, jonka uudessa (2015) Live-konserttitalossa Beethovenin yhdeksän sinfoniaa tallennettiin tiiviissä tahdissa konserteista viime vuoden lokakuussa.

Tulkinnat voi tunnistaa verraten nuoren miehen näkemyksiksi herpaantumattomasta liikkeestä. Tempot eivät sinällään ole ennätysnopeita, mutta katse on suunnattu eteenpäin ja olennaiset tapahtumat ovat horisontaalisia, sivuille ei vilkuilla. Siihen liittyy Malmön sinfoniaorkesterin huolellinen, mutta vähän kasvoton soitto.

Kaksi ensimmäistä sinfoniaa näyttäytyvät kokonaisuudessa ”varhaisina” teoksia, jotka eivät täysin säästy sievisteleviltä piirteiltä. ”Eroica”-sinfoniasta alkaa uusi aika, jonka monumentaalisuutta Trevino alleviivaa välillä turhillakin levennyksillä. Viidennen sinfonian ensiosassa ilme pysyy tiukkana ja muistuttaa Trevinon oppi-isän David Zinmanin Beethoven-levytyksistä (Arte Nova). Kiivaimmat otteet Trevino säästää finaaleihin, joissa malmöläismuusikot joutuvat toisinaan lujille.

Huumori on kortilla seitsemännessä ja kahdeksannessa sinfoniassa, ja hitaat osat voivat tuntua proosallisilta – neljännen sinfonian Adagion klarinetisti saa pisteet pianissimoistaan. Yhdeksäs sinfonia on oma tapauksensa, joka etenee yllättävän huomaamattomasti finaaliin, jossa solistit, kuoro ja orkesteri eivät aina löydä toisiaan. Solisteista Derek Welton ja Tuomas Katajala onnistuvat parhaiten, mutta ensemblet harittavat levällään, ja kuoro jää kriittisissä paikoissa nuotin alle.

Kokonaisuutena nämä ovat päteviä, jokseenkin suoraviivaisia tulkintoja, joista puuttuu vaikkapa Sarasteen ja Kölnin radio-orkesterin soinnillinen lämpö ja rikkaus (Profil), Adam Fischerin ja Tanskan kamariorkesterin kiukku ja kekseliäisyys (Naxos), tai Chaillyn ja Leipzigin Gewandhaus-orkesterin perinteitä raikastava suvereenius (Decca).

Antti Häyrynen