Laatulevytykset Shostakovitshin konsertoista

Dmitri Shostakovitsh: Viulukonsertot nro 1 ja 2. Alina Ibragimova, viulu, Venäjän valtion akateeminen sinfoniaorkesteri ”Jevgeni Svetlanov”, johtajana Vladimir Jurowski. Hyperion CDA68313.

Dmitri Shostakovitsh: Sellokonsertot nro 1 ja 2. Alban Gerhardt, WDR Sinfoniaorkesteri, johtajana Jukka-Pekka Saraste. Hyperion CDA68340.

Shostakovitshin musiikki tuntuu viime aikoina vapautuneen kylmän sodan aikaisista asetelmista. Viesti ei ole muuttunut valoisammaksi, mutta henkilökohtaisemmaksi ja yleispätevämmäksi. Se kuuluu Alina Ibragimovan ja Vladimir Jurowskin levytyksessä kahdesta viulukonsertosta, joista sinfoninen ensimmäinen on yksi 1900-luvun viulukonserttojen merkkipaaluista.

Jurowskin Jevgeni Svetlanovilta perimä Venäjän akateeminen sinfoniaorkesteri tekee heti vaikutuksen syvällä bassosonoriteetillaan, joka avaa teoksen surumielisen Nocturnen. Ibragimova ei ensimmäisissä repliikeissään tavoita teoksen kantaesittäneen Oistrahin runollisuutta, mutta jatkossa hänen yhdistelmänsä empaattista älyä ja koruilusta riisuttua virtuoosisuutta löytää konserton sydämen. Jurowskin johtama orkesteri on mukana joka askeleella, toisinaan jopa askeleen edellä.

Passacaglia-osan päättävän soolokadenssin jälkeen Ibragimova poikkeuksellisesti käynnistää iloisen finaalin, mikä on poimittu teoksen alkuperäisestä versiosta. Asialla ei ole suurta väliä, mutta se osoittaa, kuinka huolella Ibragimova ja Jurowski ovat Shostakovitshiinsa paneutuneet. Se kuuluu myös harvinaisemmasta toisesta viulukonsertosta, jossa säveltäjän kipuilu on vielä askeettisempaa.

Shostakovitshin sellokonsertoissa vastakkainasettelu onnettoman yksilön ja julman maailman välillä on vielä jyrkempää. Alban Gerhardt hyökkää Rostropovitsille sävellettyjen näytösten kimppuun hurjalla kiihkolla, jonka adrenaliinilukemiin voisi laittaa ikärajoituksen. Kiivaimmissa koitoksissa hän joutuu pinnistelemään enemmän kuin Alicia Weilerstein (Decca) viimeksi, mutta se ei ole pelkästään huono asia.

Gerhardtilla on kumppaninaan Jukka-Pekka Saraste ja Kölnin WDR-orkesteri, joille Shostakovitshin kova maailma on tuttu. Niinpä ensimmäisen sellokonserton riekkuva finaali tai toisen konserton vimmainen Bublitski-kohtaus soivat todella ruudikkaasti. Saraste ei anna jännityksen herpaantua, mutta jättää tilaa tärkeille sooloille, kuten ensimmäisen konserton käyrätorvelle. Toisen konserton ensiosaan Gerhardt valitsee tavallista riuskemman tempon, joka tiivistää kerrontaa, mutta kaventaa kontrasteja.

Antti Häyrynen