Joseph Haydn

L’Addio. Joseph Haydn: sinfoniat nro 35, 45 ja 15. Scena di Berenice. Sandrine Piau, sopraano, Il Giardino Armonico, joht. Giovanni Antonini. Alpha 684.

Giovanni Antoninin suururakka, Haydnin kaikkien 106 sinfonian levytyspaketti on edennyt yhdeksänteen osaan, eikä tulkintojen inspiraatiokäyrä ja soiton säkenöivyys ja vivahderikkaus osoita mitään laskun merkkejä. Tällä kertaa keskeisteoksena on Jäähyväissinfonia (f-molli nro 45), jonka vallankumouksellisuus on sen tyhjiin raukeavassa finaalissa. Teoksen tunnelmien taustaksi on otaksuttu Haydnin kommenttia prinssi Nikolaukselle, jotta hän antaisi koti-ikävästä kärsiville muusikoilleen Esterhazyssa enemmän vapaata, mutta tälle tarinalle ei ole todisteita. Harvoin sen dramaturginen rakenne tulee niin kouriintuntuvasti esiin kuin Antoninin tulkinnassa: alun kiihkosta edetään hitaan osan melankolian kautta menuetin trion gregoriaaniseen valituslauluun ja askel askeleelta hajoavaan finaaliin, jossa askel alkaa painaa ja elämänhalu sammua.

Italialainen barokkiorkesteri Il Giardino Armonico löytää Haydnin draamallisen hermon ja orkestraalisen kekseliäisyyden paremmin kuin mikään moderni sinfoniaorkesteri. Jäähyväissinfoniassa tulevat esiin jo aiempien Haydn-levyjen valtit: suuret dynaamiset vastakohdat ärhäköine aksentteineen ja nopeasti vaihtuvat tunnelmat. Soitto on kuin yhtä elohopeaa, ja tempot ovat nopeanpuoleisia. Rikkaista värityksellisistä keinoista esimerkkinä ovat hitaan osan täysin paljaat, suorasointiset jouset ja kuiskivat huilut, joiden yhdistelmä tuottaa elegantin pinnan alla väijyvää ahdistusta. Tämä jäähyväisten musiikki tekee kipeää.

Täydellinen vastapari sinfonialle on Berenicen kohtaus, joka on irrotettu soolokantaatiksi Metastasion oopperalibretosta L’Antigono. Siinä egyptiläinen prinsessa kärvistelee rakkauden ja velvollisuuden ristiriidoissa, ja Sandrine Piau eläytyy niihin ylevän tragediennen tapaan. Varhaisempaa D-duuri-sinfoniaa on sanottu f-mollin sisarteokseksi duurissa, sillä siinäkin on paljon hiljaista ja empivää askellusta, jonka vastakohtaisuus rempseisiin irtiottoihin korostuu tässä tulkinnassa. Levyn aloittava B-duuri-sinfonia on taas täyttä teatterillista jännitystä ja loistoa.

Harri Kuusisaari

JAA
Edellinen artikkeliSchönberg ym.
Seuraava artikkeliPietro Locatelli