Hanniganin triptyykki tuskan eri aspekteista

La Passione. Luigi Nono: Djamila Boupacha, Joseph Haydn: Sinfonia nro 49 f-molli, Gérard Grisey: Quatre chants pour franchir le seuil. Barbara Hannigan, sopraano ja kapellimestari, Ludwig Orchestra. Alpha Classics.

Albumista on julkaistu myös Antti Häyrysen arvio. Sen voi lukea täältä.

Barbara Hanniganin yhtäaikainenkin kaksoisrooli sopraanona ja kapellimestarina liimaa yhteen nuoren mutta kunnianhimoisen alankomaalaisen Ludwig Orchestran kanssa äänitetyn triptyykin, joka lähestyy kärsimystä eri kulmista.

Luigi Nonon sopraanosoolo Djamila Boupacha on nimetty sotilaiden 1960-luvulla kiduttaman ja raiskaaman algerialaisnaisen mukaan. Sekoitus hidasta aariallisuutta, ekspressionismia ja välimerellistä valituslaulua on kuin shokin tuoma etääntyminen kärsimyksestä: yllättävän hillittyä, mutta samaan aikaan karua ja paljasta.

Haydnin kenties mollivoittoisimmassa sinfoniassa nro 49 ”La Passione” Hannigan käyttää taukojen hiljaisuutta tehokeinona hitaassa ensiosassa, jonka jälkeen puhkeavan allegron myrskyisyys ei kontekstissa tunnu liioittelulta. Koskettavan version heikko kohta on continuon turha rönsyily ja hapuilu.

Jos Nono edusti fyysistä kärsimystä ja Haydn tunteiden paloa, on jäljellä eksistentiaalinen tuska. Gérard Griseyn joutsenlaulu Quatre chants pour franchir le seuil tuo mukanaan enkelin, sivilisaation, äänen ja ihmiskunnan kuoleman. Kamarimusiikillisen vähäeleinen, hidas ja ennustamaton katsaus tuhoon on pysähdyttävyydessään lähes nietzscheläistä hyväksyvää kohtalonrakkautta.