Bruckner-juhlaa Berliinistä

Anton Bruckner: sinfoniat 1–9. Berliinin filharmonikot, joht. Seiji Ozawa, Paavo Järvi, Herbert Blomstedt, Bernhard Haitink, Mariss Jansons, Christian Thielemann, Zubin Mehta ja Sir Simon Rattle

Berliinin filharmonikot on julkaissut omalla merkillään ainutlaatuisen Brucknerin sinfonioiden paketin kahdeksan kapellimestarin konserteista. Siinä on yhdeksän cd-levyä, kaksi Blu-ray videota ja yksi Blu-ray audio. Kaikki äänitykset on tehty 2000-luvulla. Herbert von Karajan ja Daniel Barenboim ovat levyttäneet jo aiemmin sinfoniat saman orkesterin kanssa, eikä muistakaan vaihtoehdoista ole pulaa. Ainakin yhdessä suhteessa uutuusjulkaisu kuitenkin voittaa kaikki: formaattien määrässä ja äänen laadussa, joka etenkin Blu-ray audiossa on häikäisevä kirkkaudessaan ja syvyydessään. Kaikki tulkinnat ovat erinomaisia orkesterisoitosta puhumattakaan, ja kokonaisuus on näkemysten erilaisuudessaan piristävä.

Brucknerin sinfonioiden tie Berliinin filharmonikkojen ohjelmistoon ei ollut alussa helppo, sillä Hans von Bülow torjui säveltäjän. Arthur Nikish kuitenkin loi perustan perinteelle, ja kotijumalaksi säveltäjän kohotti Wilhelm Furtwängler. Herbert von Karajan tuotteisti sen ylevillä legatoillaan. Bruckner ei ollut seuraavien ylikapellimestarien Claudio Abbadon ja Sir Simon Rattlen suosikkeja, mutta vierailijat ovat pitäneet perinnettä yllä.

Herbert Blomstedt

Brucknerin kahta ensimmäistä sinfoniaa kuulee harvoin, mutta Seiji Ozawan ja Paavo Järven johtamina jännittävinä esityksinä nekin ovat täynnä elinvoimaa, fantasiaa ja mystiikkaa – vaikka etenkin kakkosen suhteen unohtamisen myös ymmärtää. Kolmas sinfonia näyttää Herbert Blomstedtin taiteen parhaat puolet, nöyryyden hengen ja samalla taivaita tavoittelevan arkkitehtuurin, joka ilmenee pitkälle suuntaavissa tähystyspisteissä ja maltissa odottaa.

Bernhard Haitink

Itselleni suurimmat elämykset silti tällä kertaa soi Bernhard Haitink neljännessä ja viidennessä sinfoniassa. Hänen kyvyssään kirkastaa musiikki on jotain ainutlaatuista. Kaikki turboilu, joka esimerkiksi Karajanin neljännen sinfonian tulkintaa leimaa, on tiessään. Katse on emotionaalisissa kokemuksissa, ja hiljaiset nyanssit ovat tarkasti muotoiltuja. Harva kapellimestari saa myöskään viidennen sinfonian ensiosaan tällaista jatkuvuutta ja löytää hengen kontrapunktien takaa.

Zubin Mehta

Mariss Jansons ottaa kuudennen sinfonian alun normaalia joutuisammin, mutta virtaava, luontevan musikaalinen ote toimii. Haitinkin vivahdetarkkuuteen hän ei silti yllä. Christian Thielemann käsittelee seitsemättä sinfonia kuin venyvää kumilankaa mutta löytää teoksesta paljon runollisuutta ja puhuttelevia yksityiskohtia. Sinfonioista suurin, kahdeksas, on Zubin Mehtan harteilla, ja siitä muodostuu pakahduttavan intensiivinen kokonaisuus.

Rattlelle saksalaisesta romantiikasta tuli pieni imago-ongelma hänen ylikapellimestarin kaudellaan, sillä hän ei aina saanut siihen syvintä ydinmehua. Brucknerin yhdeksäs on kuitenkin hieno tulkinta, joskin enemmän analyyttinen kuin kouraiseva. Neliosaisessa versiossa finaalin ovat rekonstruoineet Nicola Samane, John Philips, Benjamin Gunnar Cohrs ja Giusepe Mazzua. Musiikki ei kuitenkaan löydä rauhaa, ja tyylillisesti se katsoo tulevaisuuteen.

Harri Kuusisaari