Nykymusiikin estetiikkaa jazziin kallellaan

AINON: Drought. Aino Juutilainen, sello; Satu-Maija Aalto, viulu ja alttoviulu; Suvi Linnovaara, saksofoni, huilu ja klarinetti; Joonas Leppänen, rummut. We Jazz.

Taianomaisia ovat ne hetket, kun kuunneltavaksi sattuu levytys, josta ei suoraan pysty päättelemään tyylisuuntaa, josta se on lähtöisin. Aino Juutilaisen luotsaama kvartetti AINON julkaisi debyyttialbuminsa suomalaisen We Jazz –yhtiön kautta, mutta monessa tilanteessa ainoastaan Joonas Leppäsen rumpuestetiikka viittaa jazziin – yhtä lailla on Juutilaisen sellon, Satu-Maija Aallon viulun ja Suvi Linnovaaran puhaltimien yhteissointiin ammennettu vapaan improvisaation, 1900- ja 2000-lukujen kamarimusiikin sekä sellaisen syksynharmaan post-rockin puolelta, jota muun muassa Constellation-levy-yhtiön tarjonnasta löytyy.

Hidastempoinen, vähäeleinen vibratoton äänimaisema dominoi avauskaksikko Kruununhakaa ja Anaesthesiaa – voiko puhua ei-klassisesta nykymusiikista? Drought lähenee svengimuotissaan eniten jazzia, mutta pitää harmoniansa ja rakenteensa arvaamattomana. Spell 1, The Bird Does Not Fly ja Obscure Dreams puhuisivat sävelkieleltään jonkin aivan muun levy-yhtiön puolesta. Sävellyksen ja improvisaation rajaa on usein häivytetty kuulijan ulottumattomiin, ja pienen kokoonpanon satsi pysyy vaihtelevana ja rikkaana. AINONin musiikki ei anna suoria vastauksia, vaan kuljettaa kuuljian meditatiivisuuden ja jonkin odottamattoman, mutta silti tapahtuessaan luontevan rajamaille.

Santeri Kaipiainen