Levyarvio: Urkujen väriloistoa ja mystiikkaa

Jan Lehtola on päässyt levyttämään Dupréta ihanteellisella soittimella. Kuva Mika Koivusalo.

Marcel Dupré: urkuteoksia. Jan Lehtola, Dudelangen (Luxemburg) Pyhän Martinin kirkon urut. Pilfink 2018.

Jan Lehtola on Kalevi Kiviniemen jälkeen ahkerimmin levyttävä suomalainen urkutaiteilija. Sibelius-Akatemian Kuopion osaston lehtorina toimiva Lehtola on suosinut diskografiassaan systemaattisia kokonaisuuksia, joista suurin oli Suomen historiallisia urkuja kartoittava sarja. Suomalaisten säveltäjien kuten Jouko ja Jaakko Linjaman, Paavo Heinisen, Kalevi Ahon, Olli Kortekankaan ja Einojuhani Rautavaaran urkumusiikin kokonaispaketit jatkavat samaa linjaa, ja Oskar Merikanto on ollut tohtorintyötä myöten Lehtolan lempiaiheita.

Tämän kaiken, samoin kuin Juhani Pohjanmiehen ja William Dayasin kaltaisten marginaaliin jääneiden säveltäjien esiin noston Lehtola on tehnyt ihailtavalla tarmolla, vaikkei tällaisilla projekteilla julkisuutta ja mammonaa herukaan. Urkuvirtuoosien suurimpien herkkujen äärelle hän pääsi levyttäessään Widoria Lyonin St. François-de-Sales -kirkon Cavaillé-Coll -uruilla, ja nyt hän jatkaa kansainvälisiä näyttöjä Marcel Duprén urkuteosten parissa.

Soittimena on tällä kertaa Dudelangen (Luxemburg) Pyhän Martinin kirkon urut, jotka rakensi Georg Stahlhut (1830–1913) poikansa Eduardin kanssa. Alkuperäinen soitin yhdisti saksalaisromanttista perinnettä ranskalaiseen sinfoniseen urkutyyppiin, mutta uudistustyössä 1962 soitin turmeltiin. 2000-luvun alussa oli vuorossa restaurointi takaisin alkuperäisiin soinnillisin periaatteisiin, ja nyt soitin soi taas koko loistossaan.

Ranskalaisesta urkuromantiikasta tulee ensimmäisenä mieleen orkestraalinen pauhu portaattomine paisutuksineen ja orkesterin eri soittimia matkivine rekistereineen, ja kyllä niitäkin tällä levyllä kuullaan. Suurellisia tehoja enemmän huomiota herättää silti hiljaisten nyanssien, huilu- ja kieliäänikertojen ja uskonnollisen symboliikan rikkaus. Sen ansiosta Dupré näyttäytyy mystikkona, josta ei ole kuin askel Oliver Messiaeniin – joka kuuluikin hänen oppilaisiinsa monen muun urkurisuuruuden lisäksi.

Jan Lehtolan soitolle on ominaista artikulaation selkeys ja rekisteröintien johdonmukaisuus, ja niiden tärkeys korostuu Pyhän Martinin kirkon tapaisessa katedraaliakustiikassa. Niin houkuttelevaa kun kuulijan onkin vain heittäytyä velloviin sointiaaltoihin, tällä levyllä hiljaisten yksityiskohtien kirjo tempaa tarkkaavaiseen kuunteluun. Kiitos tästä kuuluu myös Mika Koivusalon äänitykselle, jossa tilantuntu ja erottelevuus ovat tasapainossa.

Hengeltään moderneimmalta teokselta kuulostaa Duprén toinen urkusinfonia, jossa on tumma pohjavire ja urbaania särmää. Avausosassa aggressiiviset tuuttaukset ja hiljaa ja salaperäisesti vipeltävät kuviot muodostavat kontrastin. Toinen osa on pelkistynyt ja oudolla tavalla väijyvä. Lehtola puhuu kansitekstissä nukketalon pysähtyneisyydestä. Siitä edetään urkujen koko väriskaalan esittelyyn. Se huipentuu finaalissa, jossa hakkaava toccata-aihe ja vapaammin kiemurtelevat ja svengaavat kuviot yhdistyvät.

Joululaulumuunnelmat, Variations sur un Noel, on Duprén suosituimpia teoksia, ja Lehtola alleviivaa sen lempeitä ja intiimejä värejä ja herkkää läpikuultavuutta. Voi hyvin kuvitella tähtien tuiketta jouluyönä, ja lopussa kellot pauhaavat ilosanomaa. Yhtä hyvin hän tavoittaa Ristien tie -sarjan kolmen osan meditatiivisuuden ja tekstilähtöisen symboliikan.

Levy päättyy Evocation-teoksen orkestraalisiin vihureihin ja yhä jyhkeimmiksi kasautuviin tekstuureihin, joissa koko katedraali raikuu. Tämä jos mikä on tilataidetta, mutta illuusio välittyy myös kotisohvalle. Lehtolan oman esittelyt valottavat teosten rakennetta ja kulkua paikoin rekisteri rekisteriltä, mikä on kiinnostavaa maallikollekin.

Harri Kuusisaari