Kuka ja mikä veisi muusikkoa?

Harri Kuusisaari, Musiikkilehti Rondo Classicin päätoimittaja. harri.kuusisaari@rondolehti.fi

Sisältö 10-2018

Laulajat ja kapellimestarit ovat aina olleet Suomen musiikin kansainvälisiä vientivaltteja. Syitä siihen on löydetty rintaa röyhistellen: olemme synnynnäisiä johtajahahmoja, ja meissä on metsien raikasta alkuvoimaa. Sanoisin kumpaankin, että katin kontit. Laulajien kohdalla kyse lienee ennen muuta siitä, että Suomessa heille ei ole koskaan ollut työtä samassa suhteessa kuin tarjontaa, eli on ollut pakko lähteä maailmalle. Tästä on syntynyt hyvän laulumaan imago, joista ei ole ainakaan haittaa markkinoilla.

Kapellimestarien kohdalla kansanluonnetta parempia selityksiä ovat koulutusperinne ja työtilaisuuksia jo uran alussa antava orkesteriverkosto. Vanhempien kollegojen tuoma maine voi auttaa huomion herättämisessä, vaikka jokainen onkin suurilla foorumeilla omin eväin. Silti sanoisin, että suurin motivaatio niin laulajilla kuin kapellimestareillakin on sisäinen pakko musisoida, päteä ja ilmaista itseään. Ilman tätä sisäistä paloa on turha edes yrittää kotikontuja kauemmas. Löytyykö tätä läpi harmaan kiven -asennetta varsinkaan laulajien osalta niin kuin ennen? Onko tuoreuden ja vimmaisan yrittämisen etu siirtynyt aasialaisten valttikortiksi?

Aasialaisten invaasio Euroopan musiikkimarkkinoilla on ollut hurja. Heillä on nykyisin yhtä hyvä koulutus kuin meilläkin mutta työnteon halua pienestä pitäen monin verroin enemmän. Etenkään korealaisilla ja kiinalaisilla ei ole kotimaassaan työpaikkoja, mikä lisää intoa lähteä muualle. He voittavat koesoittoja ja -lauluja kaikkialla. Suomessa orkesterielämän kansainvälistymistä kuvaa se, että RSO:n klarinettiryhmä oli viisi vuotta sitten sataprosenttisesti suomalainen, nyt enää 25-prosenttisesti. Myös Sibelius-Akatemiassa opiskelevista yhä suurempi osa on ulkomaalaisia, ja osa heistä saa täältä myös työtä. Tämä on tervettä kehitystä. Se korostaa kansallisuutta katsomatonta laatua ja ehkä tuo orkesterien työhön uutta väriä ja avoimempaa henkeä.

Tietenkin soisi, että virta veisi myös toiseen suuntaan, mutta jostain syystä suomalaiset orkesterimuusikot ovat haluttomia hakeutumaan ulkomaille. Ellei osaamisen taso riitä, niin sitten pitää koulutuksessa katsoa peiliin. Onneksi hyviäkin uutisia tulee: Kerttu Aalto-Setälä sai juuri soolohuilun paikan Berliinin Konzerthausorchesterista, mikä vahvistaa suomalaisten ennestäänkin hyviä asemia kaupungissa. Solistipuolella on satsattava persoonalliseen sanottavaan, sillä tekninen taso on kaikkialla – Aasia-ilmiön korostamana – erinomainen. Pekka Kuusiston ja myös vaikkapa pianisti Joonas Ahosen esimerkki kannustakoon myös muita etsimään uudenlaisia urapolkuja, ohjelmistoja ja ominta muusikkoutta.

Muusikoiden viennissä pysyy vanha tuttu ongelma: kansainvälisiä verkostoja omaavien agenttien puute. Joku Pekka K. Pohjolan tapainen laulajien sankariviejä kaipaisi kipeästi lisää seuraajia. Suomesta käsin on vaikea lähteä sille hyppykeikkojen tielle Keski-Euroopan oopperataloihin, joiden kautta ura voisi aueta. Instrumentalisteilla kansainvälinen ura vaatii kovaa tahkoamista, ja oman tien löytäminen korostuu laulajiakin enemmän. Siinäkin tarvitaan alan kuviot hyvin tuntevaa agenttia. Miksi välittäjäportaan kehittämisessä mitään ei tunnu tapahtuvan, vaikka asiaan panostamisen tarve on tuotu esiin kaikissa musiikin vientiselvityksissä? Julkinen taho ei voi muusikkoa viedä, mutta se voisi auttaa rakenteiden pystyttämisessä, vaikka itse työ voikin sujua vain markkinoiden ehdoilla.

Harri Kuusisaari

Pääkirjoitukset