Taide heijastakoon elämää

Harri Kuusisaari, Musiikkilehti Rondo Classicin päätoimittaja. harri.kuusisaari@rondolehti.fi

Sisältö 09-2017

Yhteiskunnallisuus näyttää tekevän paluuta Euroopan tärkeimmille musiikkifestivaaleille. Barrie Koskyn ohjaus Wagnerin Nürnbergin mestarilaulajista Bayreuthissa ottaa teemoikseen antisemitismin ja rasismin – toiseus ja ulkoa tuleva olivat pelottavia niin Wagnerille, joka murehti saksalaisen kulttuurin puhtautta, kuin nykypäivän nettiraivoajille, Parsifal taas oli luonteva foorumi käsitellä uskontojen välistä konfliktia ja vanhojen opinkappaleiden toistoon liittyvää rappiota. Olisiko uskonnon tunnusmerkeistä luopuminen avain yhteiseen kirkastumiseen, kysyy tämänkertainen Bayreuthin tulkinta.

Eikä Salzburgissa oltu tekemisissä vähäisempien asioiden kanssa: Mozartin Tituksen lempeys sai Peter Sellarsin käsissä taipua terrorismin, pakolaisuuden, anteeksiannon ja kollektiivisen lohdun teemojen välittäjäksi, William Kentridge vei mustanpuhuvine kuvineen Bergin Wozzeckin keskelle ensimmäisen maailmansodan kauhuja, jotka varoittavat saman toistumisesta. Reimannin Lear tuo Shakespearen onnistuneesti nykyoopperan kielelle.

Keskustelevan ja kantaa ottavan taiteen vastapoolina on tuttu ja turvallinen klassikkojen pyöritys, ja festivaalien talousmekanismit pakottavat suunnittelijat tasapainoilemaan. Aika hyvin siinä on esimerkiksi Salzburgissa onnisuttu. Hurjista lippujen hinnoista huolimatta haastavampikin anti käy kaupan, ja tämä on se yhtälö, jota esimerkiksi Savonlinnan oopperajuhlilla ei oikein vielä ole pystytty ratkaisemaan.

Jos niinkin realistiset tuotannot kuin toissakesäinen Janaceckin Kuolleesta talosta tarkoittaa aina budjetin painumista punaiselle, taiteen liikkumatila on vähissä. Oopperajuhlat kerää yli 70 prosenttia tuloistaan itse. Osuus on suurempi kuin Salzburgissa ja Bayreuthissa, joilla on aivan toisenlaiset mahdollisuudet sada sponsorirahaa. Voisiko Savonlinna ottaa mallia Bregenzistä, jossa järvilavalla esitetään spektaakkeleita ja sisäteatterissa rohkeampaa antia?

Ennen muuta yhteiskunnallisesti osallistuvaa ja taiteensisäisesti uutta luovaa antia voi kuitenkin edellyttää julkisesti subventoiduilta laitoksilta. Helsingin juhlaviikot onnistui tehtävässään tänä vuonna kehnosti, mikä on sääli, sillä se olisi harvoja foorumeita taiteidenvälisille tuotannoille. Isot teemat ja projektit loistivat poissaolollaan, tarjottiin lähinnä pikku kokeiluja. Hyviä pisteitä ei saa myöskään Kansallisooppera uudella kaudellaan. Pitkään odotettu suomalainen kantaesitys on tietenkin tapaus, mutta muuten mennään varman päälle otetulla Trubaduuri-Butterfly -linjalla.

Sinfoniaorkesterien ei tietenkään tarvitse ympätä toimintaansa yhteiskunnallisia teemoja itseisarvona. Silti niilläkin on mahdollisuus avautua ja pohtia taiteen muutosvoimaa – sen osoitti esimerkiksi Turun filharmoninen orkesteri viime kauden Change-hankkeellaan.

Tärkeää vaikuttamista on jo se, että antaa foorumin nykysäveltäjille. Kanssaihmisinä heillä on sanottavaa jokapäiväisestä elämästämme, vaikkei se poliittisiksi pamfleteiksi kiteytyikään. Nykymusiikin osuus on kehittynyt monessa orkesterissa suotuisasti, ainakin kansainvälisesti katsoen, vaikka parannettavaakin vielä on. Oopperassa riskien otto on sen sijaan paljolti pienryhmien varassa.

Harri Kuusisaari

Pääkirjoitukset