Mikä määrittää taitelijan kansallisuuden? 

 

 

© Ghadi Boustani

Rondossa on ollut Susanna Välimäen ja Nuppu Koiviston kiintoisa artikkelisarja suomalaisista unohdetuista naissäveltäjistä. Välimäki on nostanut erityisesti esiin säveltäjä Ingeborg von Bronsartin (1840-1913), josta hän kirjoitti myös Helsingin Sanomiin 7.10. pitkän artikkelin esitellen samalla von Bronsartin laulunäytelmän Jery und Bätely levytyksen.

Jutut panevat kuitenkin pohtimaan, voiko pelkästään säveltäjän syntyperä määritellä hänen kansallisuutensa. Ja onko oikeutettua syyttää suomalaisia musiikinhistorioitsijoita sovinismista ja nationalismista, kuten Välimäki von Bronsart-artikkelissaan tekee: ”Nainen, ulkosuomalainen kosmopoliitti, komea oopperatuotanto, menestys Keski-Euroopassa, Goethen säveltäminen Kalevalan ja körttivirsien sijaan – tämä yhdistelmä ei sovi suomalais-kansalliseen suurmiehiä palvovaan musiikinhistoriakirjoitukseen”. 

Välimäki tarkoittanee suomalaisen musiikinhistorian suurta perusteosta, Fabian DahlströmErkki SalmenhaaraMikko Heiniön neliosaista Suomen musiikin historiaa (1995). Siinä ei todellakaan mainita von Bronsartia, mutta miten olisi voitukaan, sillä hänestä ja hänen musiikistaan ei 1990-luvun alussa tiedetty Suomessa (eikä juuri muuallakaan) mitään, hänen teoksiaan ei ollut koskaan esitetty maassamme, partituureja ei ollut suomalaisissa kirjastoissa eikä nuotistoissa, perustutkimus puuttui, eikä ollut internetiä, josta olisi voinut etsiä tietoja.  

Samalla herää kysymys, kannattaako suomalais-ruotsalaisista vanhemmista Pietarissa syntynyttä von Bronsartia syntytaustastaan huolimatta ollenkaan liittää suomalaisen musiikin historiaan. Pietarista hän siirtyi opiskelemaan Saksaan, eli siellä koko elämänsä, edusti Saksaa vuoden 1893 maailmannäyttelyssä Chicagossa ja sävelsi kaikki neljä oopperaansa/laulunäytelmäänsä saksankielisiin teksteihin, samoin kuin koko lied-tuotantonsa, eikä hänellä ollut mitään yhteyksiä Suomeen – mahtoiko käydä maassamme kertaakaan?  

Saksanjuutalainen kirjallisuuden professori Victor Klemperer (1881-1960) totesi merkittävässä muistelmateoksessaan ”Haluan todistaa”, että hän pitää itseään saksalaisena eikä juutalaisena, sillä hän ajattelee ja kirjoittaa saksaksi, on koko saksalaisen kulttuuriperinteen läpikyllästämä eikä edes tiedä mitä ”juutalaisuus” merkitsisi, koska hänellä ei ole ollut mitään kosketusta juutalaisiin traditioihin.  

Vastaavaa voi mitä suurimmalla syyllä todeta Ingeborg von Bronsartista, jolta henkiset yhteydet Suomeen puuttuivat kokonaan, mistä syystä hänet luetaankin yleisesti ja mielestäni oikeutetusti saksalaiseksi säveltäjäksi.   

Tukholmaan emigroitunut Bernhard Henrik Crusell (1775-1838) taas voidaan kyllä katsoa kuuluvaksi myös suomalaiseen musiikinhistoriaan, sillä Crusell vietti keskeiset kasvuvuotensa maassamme, puhui sekä suomea että ruotsia, ja hänen teoksiaan on soitettu Suomessa alusta alkaen niin paljon, että ne ovat jättäneet jälkensä luovaan säveltaiteeseemme.  

Jos kuitenkin Ingeborg von Bronsart päätettäisiin kaikesta huolimatta lisätä Suomen musiikin historiaan, silloin siihen pitäisi vielä suuremmalla syyllä liittää myös merkittävä amerikkalaissäveltäjä Charles Wuorinen (1938-2020), koska hänen vanhempansa olivat Yhdysvaltoihin emigroituneita suomalaisia. 

Terijoella syntynyt, koko ikänsä Suomessa asunut ja vaikuttanut Leonid Bashmakov (1927-2016) pitäisi taas pelkkää syntytaustaa painottavalla logiikalla lukea yhtä lailla venäläisten säveltäjien joukkoon. Amerikkalaisen musiikin merkkihahmo George Gershwin (1898-1937) olisi puolestaan syntyperänsä perusteella katsottava samalla venäläis-liettualaiseksi säveltäjäksi.  

Entä mitä tehdä vasta aikuisiällään muualle emigroituneisiin taiteilijoihin? Eivätkö maahanmuuttajat tai heidän jälkeläisensä kuulukaan kunnolla uuden kotimaansa kulttuurihistoriaan, vaikka he olisivat integroituneet siihen täysin ja olisivat täysin tuntemattomia entisessä kotimaassaan?  

Syntyperää ja rotua keskeisesti painottava historiankirjoitus voi johtaa täysin absurdeihin ja kestämättömiin päätelmiin. Kumma, että tätä ahdasta nationalistista näkökulmaa on alkanut taas esiintyä uudessa musiikkitieteessä.  

Mitä vielä tulee neliosaiseen Suomen musiikin historiaan, se ei todellakaan ole kansallisia suurmiehiä palvovaa sovinistista historiankirjoitusta. Tietenkin teoksessa annetaan Sibeliukselle paljon tilaa, kuten pitääkin, koska hän oli niin dominoiva hahmo luovassa säveltaiteessamme. Mutta samalla historiikissa on pyritty arvioimaan perusteellisesti, uusista lähtökohdista myös marginaaliin joutuneiden säveltäjien musiikkia. Tekijät joutuivat vaivalloisesti etsimään ja lukemaan tuhansia, yleensä käsin kirjoitettuja partituureja ja onnistuivat nostamaan esille samalla monia hyviä unohdettuja sävellyksiä vähemmän tunnetuilta säveltäjiltä.   

Naissäveltäjien vähäisyyteen tässä historiikissa on yksinkertainen ei-sovinistinen syy: heitä on ollut kirjan kirjoittamisajankohtaan mennessä Suomessa niin vähän.   

Myös orkestereita on turha syyllistää siitä, että orkesterikonserteissa ei ole soitettu naissäveltäjien musiikkia läheskään yhtä paljon kuin miessäveltäjien. Orkesterien ohjelmiston rungon muodostavat edelleen vanhemmat teokset. Jos ajatellaan etenkin ennen 1900-lukua luotua musiikkia, naisten säveltämiä orkesteriteoksia on vain häviävä osa verrattuna miessäveltäjien orkesterisävellyksiin, joista liian monia erinomaisiakin teoksia on syyttä jäänyt unohduksiin. Tärkeämpää olisikin nostaa vanhemmasta orkesterimusiikista uudestaan esiin näitä täysin aiheetta unohdettuja hyviä teoksia siitä huolimatta, että säveltäjä on saattanut olla mies.

Kalevi Aho