Runoilija rakastuu

Robert Schumann – Heinrich Heine: Dichterliebe op. 48

Robert Schumannin vaimo Clara oli aikansa loistavimpia pianisteja. Heidän rakkaustarinallaan oli vaikea alku, kun Claran isä ei hyväksynyt sulhasehdokasta.

Robert Schumann ei säveltänyt Heinen runoja teksteinä vaan ajatuksina, korostaen niiden psyykkistä taustavirettä.

 

1800-luvulla kukoistanut saksankielinen lied oli ehdottomasti kahden kauppaa: runoilijan ja säveltäjän, laulajan ja pianistin. Kyse ei ole arvovallasta tai tekijänoikeuksista, vaan taidemuodon oikeasta ymmärtämisestä, joka alkaa saksalaisen kielialueen poliittisesta hajaannuksesta 1800-luvun alussa.

1800-luvun alussa Napoleon pyyhkäisi historiaan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan rippeet. Se jätti jälkeensä kirjavan kokoelman suurempia ja pienempiä sekä poliittisesti erittäin konservatiivisia kuningaskuntia, jotka yhdistyivät Saksan keisarikunnaksi vuonna 1871.

Uuden saksankielisen kulttuurin nousulla oli prosessissa oma roolinsa. Musiikissa saksalainen kielialue otti aloitteen haltuunsa taiteen entisiltä suurvalloilta Italialta ja Ranskalta. Kirjallisuudessa ja filosofiassa roihusi kaukaista Suomeakin lämmittänyt liekki, johon liittyi myös kriittisiä, absolutistista kuningasvaltaa vastustavia ja perustuslaillista kansalaisyhteiskuntaa ajavia äänenpainoja.

Heinrich Heine (1797-1856) syntyi samana vuonna kuin Schubert tekstiilikauppias Samson Heinen perheeseen Düsseldorfissa. Ristimänimi Chaim vaihtui kutsumanimeksi Harry, juutalainen usko vuonna 1825 protestanttiseen kasteeseen, jota hän luonnehti ”pääsylipukseen eurooppalaiseen kulttuuriin”. Valinta ei ollut vapaaehtoinen, sillä saksalainen nationalismi nojasi alusta lähtien antisemitismiin.

Heine kokeili kaupallista uraa setänsä Salomonin pankkiiriliikkeessä Hampurissa, mutta tuon elämänvaiheen pysyvimmäksi muistoksi jäi rakastuminen Amalie-serkkuun. Vastarakkautta vaille jäänyt tunne oli kantavana voimana vuosina 1822-23 valmistuneelle runokokoelmalle Lyrisches Intermezzo, joka painettiin uudelleen vuonna 1827 kokoelmassa Buch der Lieder.

Lyyrinen intermezzo” oli yksi modernin saksalaisen runouden suurmenestyksiä, kertomus onnettomasta rakkaudesta, jonka kipeyttä lääkitään Heinen tunnusmerkiksi kasvaneella romanttisella ironialla. Kuudenkymmenenkuuden runon kokoelma oli sukupolviklassikko vuonna 1840, kun Robert Schumann (1810-1956) valikoi siitä kuusitoista runoa liedsarjaansa Dichterliebe, ”Runoilijan rakkauttaop. 48.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

Antti Häyrynen