Nerouden alakulo

 

John Dowland: Lachrimae

© SHUTTERSTOCK

 

”Musiikki saa iloitsevat iloitsemaan kovemmin ja surevat suremaan enemmän, tai kuten sanotaan Jobin kirjassa 30:31: ’Murhetta soi minun harppuni, minun huiluni itkun ääniä’.” kirjoitti roomalaisfilosofi Boëthius De insitutione musicassa n. 510.

 

Teos heräsi uudelleen henkiin renessanssin Italiassa ja painettiin ensimmäisten kirjojen joukossa Venetsiassa 1490-luvulla. Jobin sanat vetosivat renessanssisäveltäjiin, joista Tomas Luis de Victoria ja Alonso Lobo sävelsivät ne motetiksi Versa est in luctom.

Melankoliasta tuli aikakauden mittainen muoti-ilmiö, jonka innokkaimpia puolestapuhujia oli uusplatonistinen humanisti Marsilio Ficino (1433-1499). Kolmessa kirjassaan elämästä (De vita libri tres, 1489) Ficino yhdisteli filosofiaa, astrologiaa ja lääketiedettä etsiessään lähdettä inhimilliselle neroudelle. Hän rinnasti nerouden Platonin jumalalliseen inspiraatioon, “luovaan hulluuteen” (furor poeticus). “Jumalallinen hulluus ei tartu keneen tahansa, vaan ainoastaan niihin, joita vaivaa melankolia”, vahvisti Ficino.

Kreikan melanchole tarkoittaa mustaa sappea, jota erittyy pernasta. Ajatus polveutui antiikin temperamenttiopista, jota Carl Nielsen testasi toisessa sinfoniassaan. Pernaa hallinnoi planeetoista Saturnus, ja planetaarinen astrologia kukki myös musiikin teoriassa. Vanhan ajan planeetat edustivat niitä ”sfäärejä”, joista löytyi taivaallinen totuus.

Boëthiuksen musica mundana, ihmiskorville kuulumaton sfäärien musiikki, kuvastui ihmisruumiin ja sielun harmoniassa (musica humana), jota ihmiset tavoittelivat omalla vajavaisella musiikillaan (musica instrumentalis). Sfäärien harmonia saattoi lahjoittaa taidetta ja tiedettä synnyttävän jumalallisen kipinän alttiille, melankoliselle mielelle.

Renessanssin ajattelussa melankolia oli tietoisuutta ihmisen jumalallisesta alkuperästä, surua sen menetyksestä ja irtaantumisesta maallisista harhoista. Melankoliasta rakentui yhteys maailman sieluun ja sfäärien harmoniaan, jota musiikissa tavoiteltiin sekä symbolisesti että fyysisesti. Melankolia synnytti tietoisuuden elämän rajallisuudesta, joka astui keskiajan malttamattoman ikuisuuden odottelun tilalle.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi