Yhdessä kivasti sävelleskellen

 

Nykyään tuntuu olevan vallalla sellainen ajatus, että yhteissäveltäminen olisi aikamme taidemusiikin vetovoimainen trendi, voimaannuttava yhteisöllisen luomisen muoto ja raikas vaihtoehto vanhanaikaiselle yksilökeskeiselle neromyytille. Tarjoan asiaan säveltäjänäkulman: täyttä potaskaa. Ei ole trendi, ei voimaannuta, ei johda tavoittelun arvoisiin taiteellisiin lopputuloksiin. Uskon tuntevani säveltäjyyteen kytkeytyvän psykologisen perustoimintamekanismin ja kollegiaalisen yhteisöni murskaavan enemmistön mielipiteen riittävän hyvin todetakseni, että säveltäjät haluavat työskennellä omien ajatustensa kanssa, tehdä sävellyksensä omilla ehdoillaan ja kantaa kunnian tai haukut tekemästään itse.

Musiikkia voidaan tehdä ja arvottaa monella eri tavalla. Taidemusiikissa säveltäjyyden eetos on rakentunut teollisen vallankumouksen ajoista lähtien edistysuskon, jatkuvan uusiutumisen ja henkilökohtaisen taiteellisen riskinoton varaan. Yksilön on helpompaa lähteä tavoittelemaan tämän kaltaisten arvojen mukaista taiteellista lopputulosta kuin ryhmän. Yksilöllä on itsensä kanssa yhteinen tavoite ja koherentti visio, jonka toteuttaminen ei vaadi kompromisseja eikä yksilöiden välistä kommunikaatiota. Usealla yksilöllä on puolestaan keskenään erilaisia tavoitteita ja itsenäisiä visioita, jotka joko täytyy sulauttaa yhtenäiseksi ääneksi mitä moninaisimman kompromissien ketjun kautta, tai vaihtoehtoisesti ympätä keskenään ristiriitaiset ideat samaan soppaan ja toivoa parasta. Ensimmäinen johtaa taiteellisesti latteaan, jälkimmäinen sekavaan ja epäyhtenäiseen lopputulokseen.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

Olli Virtaperko