Vastuuton taiteilija

 

Taiteentekemisen moraalis-eettiset ideaalit tuntuvat olevan kuin mannerlaatat, ne seilaavat milloin minnekin – usein taloudellisia kannustimia seuraten, joskus yleisön maun mukaan ja toisinaan ammattiyhteisön sisäisten päähänpinttymien ohjaamina. Viimeisten parin vuosikymmenen trendi on ollut haastaa taiteelliseen substanssiin keskittyvä taiteilijuus ja ajatus taiteen itseisarvosta.

Alkusysäyksen taiteellisen substanssin alasajopyrkimykselle antoivat taiteiden rahoittajat alkaessaan penätä taiteelta mitattavaa vastikkeellisuutta. Taiteen piti osoittaa hyödyllisyytensä, ja niin alkoi todistelu taiteen kehon ja mielen hyvinvointia lisäävästä vaikutuksesta. Musiikki soi vanhainkodeissa ja sairaalat muuttuivat performanssitiloiksi, ja katso, taide oli hyödyllistä!

Almuilla eläväksi hoivatyöntekijäksi alentaminen resonoi polarisoituneessa yhteiskunnassa alati tiedostavammaksi muuttuneen taiteilijamielen kanssa kuitenkin huonosti. Taiteilijakuplassa alkoi muhia ajatus siitä, että oman ja taatusti ainoan oikean poliittis-eettisen maailmankatsomuksen julistaminen taiteen keinoin voisi olla ulospääsy hoivataiteen ikeestä. Ympäröivän todellisuuden signaalit vahvistivat uskoa siihen, että taiteiden rahoittajat olisivat kypsiä hyväksymään vastikkeellisuuden ja ”rohkeiden avausten” uudeksi määritelmäksi minkä tahansa taiteellisen pyrinnön, johon yhdistyi yhteiskunnallisesti tiedostava teema, esimerkiksi ilmastonmuutos tai tasa-arvo. Näin monimutkaiset poliittis-yhteiskunnalliset ongelmat valjastettiin yksinkertaistettuna oman taiteilijuudellisen oikeamielisyyden todistuksen keppihevoseksi.

 

Tätä taiteen latistumista banderollien kirjoittamiseksi ja taiteilijoiden sisäiseksi identiteettipolitiikaksi kritisoi elokuussa kuvataiteilija Anna Tuori todennäköisesti vuoden tärkeimmällä taidepoliittisella ulostulolla Yle Uutisten Kulttuurivieraana. Hän syytti ilmastonmuutoksen ja rasismin teemoilla ratsastavia taiteilijoita maailmankauheuksien taiteellisesta estetisoimisesta, jossa epäkohdat koristellaan ilman että yhteiskunnallista keskustelua syntyy. Tuori piti tällaista taidetta tekopyhänä ja kaksinaismoralistisena.

Tekopyhiksi ja kaksinaismoralistisiksi taiteilijoiksi itsensä kommenteista tunnistaneet taitelijat reagoivat heti. Kuvataiteilija Riiko Sakkinen julisti Tuorin teokset ”vastuuttomiksi”, koska ne eivät toteuta hänen käsitystään taiteen tehtävästä, osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun. Jani Leinonen puolestaan kuvasi Tuorin kommentteja ”äärioikeistolaisiksi ja perussuomalaisiksi”. Tuorin lyttäämiseen keskittyneessä Ylen Aamun Jälkinäytöksessä 3.9. Veikko Halmetoja rinnasti Tuorin ”vanhentuneeseen rokkariin, jolla ei ole sananvapautta” ja koreografi Sonya Lindfors kertoi kaikille, millaista taiteen pitää olla: taide käsittelee isoja asioita ja kertoo yhteisiä tarinoita.

Miksi ihmeessä taiteen pitäisi ”kertoa tarinoita” ja miksi näiden tarinoiden pitäisi olla ”yhteisiä”.

Itse suhtaudun epäilevästi pyrkimyksiin määrittää poissulkevasti sitä, millaista taiteen ehdottomasti pitää olla. Miksi ihmeessä taiteen pitäisi ”kertoa tarinoita” ja miksi näiden tarinoiden pitäisi olla ”yhteisiä”. Jos haluan yhteisiä tarinoita, menen sosiaaliseen mediaan kokemaan samanmielisen taiteilijayhteisön omahyväisen ylenkatseen kaikkea omasta maailmankuvasta poikkeavaa kohtaan ja yhdyn tähän aina oikeassa olijoiden kuoroon – siinä meille yhteistä tarinaa. Sitäkö haluan säveltäessäni musiikkia tai katsoessani näytelmää, maalausta tai tanssiteosta? Ei. Haluan törmätä toisen ihmisen mielikuvituksesta tavalla tai toisella materialisoituneeseen itseilmaisulliseen pyrintöön, jonka ei tarvitse tarinoida yhtään mistään. Olen kiinnostuneempi abstrakteista tarinoista, epäselvistä tarinoista tai täysin tarinattomista kokemuksista – erilaisista ajattelun ja olemassaolon heijastumista, itselleni tuoreista näkökulmista, uusista näköaloista.

Ja kun haluan nauttia poliittisesta taiteesta, valitsen taideyhteisön sisäisen selänrapsuttelumanifestin sijaan esimerkiksi Susanna Kuparisen näytelmän – samanmielisen taiteilijakuplan ulkopuoliselle laajalle yleisölle suunnatun tiukan kriittisen poliittisen journalismin ja fiktion hybridin, jossa osataan nauraa myös omalle itselle. Se on asia, johon julistavassa, kuolemanvakavassa politisoidussa nykytaiteessa aniharvoin jos koskaan törmää. Siinä esimerkki sellaisesta taiteen tuottamisesta, jolla on todistettavasti ollut aitoa yhteiskunnallis-poliittista vaikuttavuutta.