Poliittinen koditon

 

VIIME VUOSIIN ASTI tapasin monen muun pääkaupunkiseudun ammattitaiteilijan tapaan rakentaa identiteettini vihervasemmistolaisen arvomaailman varaan. Kun taidemusiikin ja tekijänoikeuksien edunvalvontatyö vei minua toistuvasti Brysseliin, alkoi punavihreään kuplaan kuitenkin muodostua säröjä. Tutustuin kotimaisiin ja ulkomaisiin meppeihin kaikista keskeisistä poliittista ryhmittymistä, tapasin virkamieskuntaa ja aloin tehdä havaintoja poliittisten ryhmittymien poliittisesta asemoitumisesta suhteessa tekijänoikeudellisiin kysymyksiin.

Oli shokeeraavaa huomata, että osa punavihreästä blokista mutta etenkin Vihreät ajaa tekijänoikeuspolitiikallaan johdonmukaisesti Googlen ja Facebookin kaltaisten teknologiajättien etua. Niiden tavattoman tuottoisa bisnesmalli perustuu muiden tuottaman luovan sisällön korvauksettomaan kaupalliseen hyödyntämiseen.  Kirjailija Jarkko Tontti varoitteli minua jo aikapäiviä sitten vihreän poliittisen ytimen  piraattisympatioista, mutta kesti vuosikausia hyväksyä tämä oman  maailmankuvan kanssa riitelevä epämieluisa asia.  Sanojen ja tekojen välisen ristiriidan todistustaakka alkoi kuitenkin kasaantua niin murskaavaksi, että tosiasiat oli viimein tunnustettava: Vihreät on tekijänoikeusvihamielinen puolue, joka europarlamentissa toteuttaa ryhmäkumppaninsa Piraattipuolueen tekijänoikeuspolitiikkaa.

 

PERUSTAVAA LAATUA oleva henkilökohtainen pettymys Vihreisiin ja samanaikainen havahtuminen siihen, että osaavia ja vastuullisia poliitikkoja löytyy laajasti puoluekentän joka suunnasta, on sumentanut aiemmin selkeän ja kirkasvärisen poliittisen karttani. Samalla olen alkanut hahmottaa punavihreän kuplan aatteellista pohjaa uudesta näkökulmasta. Sen ydin rakentuu pyrkimyksestä napsia valikoiden parhaat palat niin oikeistolaisesta kuin vasemmistolaisesta ideologiasta; suosia yksilöllisyyttä ja vapautta ja samaan aikaan peräänkuuluttaa vahvaa valtiota ja kattavaa julkista sektoria. Tällaista arvopohjaa kutsutaan liberaaliksi vasemmistolaisuudeksi, ja se on paraatiesimerkki mahdottomuudesta, jossa samanaikaisesti halutaan syödä kakku ja pitää se.

Oman työni erityispiirteet tursuavat samoja aatteellisia ristiriitoja. Säveltäjänammatti on aidon individualismin perimmäisiä linnakkeita. Kun katsoo säveltämäänsä orkesteripartituuria, voi perustellusti sanoa: minä rakensin teoksen tyhjästä, tämä on alusta loppuun täysin minun tekemäni. Perin mukava tunne, ja samalla puhdaspiirteinen esimerkki klassisesta oikeistolaisesta eetoksesta. Mutta jatkokysymys on: mikä mahdollisti tämän yksilöllisyyden toteutuman? Yhteiskuntaluokasta, varallisuudesta ja taustasta riippumattomat tasavertaiset mahdollisuudet ilmaiseen koulutukseen ja lukemattomat suorat ja välilliset yhteiskunnan tukimekanismit – vasemmistolaisen ideologian kulmakivet. Tämän ristiriidan keskellä elävälle poliittinen kannanmuodostus on vaikeaa. Jos valitsee oikeistolaisen yksilönvapauden ja individualismin, antaa siunauksensa yhteiskunnan tarjoaman taloudellisen turvaverkon näivettämiselle. Jos taas päättää asettua vahvan valtion puolelle, asemoi itsensä korkeakulttuurin ytimen muodostavaa yksilöllisyyttä vastaan. Äänestä siinä sitten!

 

MINULLA EI OLE tähän ongelmaan ratkaisua, paitsi havainto siitä, että mikään puolue voi tuskin luoda uskottavaa poliittista ohjelmaa, joka sellaisenaan johtaisi nykyisenlaiseen individualistiseen mutta valtion rahoittamaan taidepolitiikkaan.  Järjestelmämme tuntuu olevan yksilö- ja valtiokeskeisten aatteiden pysyvästä konfliktista muotoutunut kompromissi, jonka myötä liberaalin vasemmistolaisuuden paradoksi on voinut muuttua todellisuudeksi.  Vasemmistoliberalismi ei kuitenkaan seiso omilla aatteellisilla jaloillaan vaan kelluu vapaamatkustajana aitojen poliittisten ideologioiden keskinäisen taistelun nostattamalla aallokolla. Säveltäjän ja muiden luovan alan ammattilaisten etu lienee siis pyrkiä äänestyskäyttäytymisellään kaikin tavoin ylläpitämään yksilökeskeisten ja yhteisökeskeisten poliittisten liikkeiden välistä jännitettä ja sen nykyistä status quota. Tämä on raadollinen ja kyynisyyteen taipuvainen ajatus, mutta parempaakaan ei tunnu olevan tarjolla. Samalla kannattaa varautua siihen, että aallokko voi joskus tyyntyä ja edellytykset vasemmistoliberalismin illuusiolle kadota kuin tuhka tuuleen.

Olli Virtaperko