Pekingiläinen konserttiyleisö

 

Kävin viime vuoden keväällä työmatkalla Pekingissä Beijing Modern Music Festivalilla tutustumassa paikalliseen nykymusiikkielämään. Kahdeksan päivän aikana kuuntelin parikymmentä konserttia ja sain havainnoida perinpohjaisesti kiinalaisen konserttiyleisön käyttäytymiskoodistoa – tai pikemminkin sen puutetta. Länsimaisen taidemusiikin konserttikulttuurin simppeleimmätkin perusasiat olivat pekingiläisille tuntemattomia – esimerkiksi sellaiset, kuin keskitytään musiikkiin, pidetään kännykät kiinni ja ei valokuvata soittamisen aikana. Ehei. Ihmiset höpisivät keskenään tauotta, kännykät olivat päällä, näpeissä ja korvissa; viestit piippailivat, puhelimet soivat. Valokuvaus ja videointi oli katkeamatonta. Ja jos yleisön älylaitteista ei hetkellisesti lähtenytkään ääntä, säteilivät ne jatkuvan nettisurffailun tuottamaa valosaastaa. Yleisön kollektiivisesti improvisoima kakofonian ja rauhattomuuden sinfonia sai koristeekseen häiritsevien visuaalisten impulssien yltäkylläisen kuorrutuksen.

Joku voisi kuvitella, että täyden kontrollin poliisivaltiolla olisi keinot saada kansalaisensa käyttäytymään konserteissa halutulla tavalla. Näin ajatellen joku kuitenkin erehtyisi. Konserttisalit kyllä tursusivat erilaisia kieltotauluja ja käyttäytymisopasteita. Niistä ei vain välitetty pätkän vertaa. Yleisön kurittomuus oli synnyttänyt valvontakoneistoon jopa uuden ammattikunnan, laserosoittimella valokuvaavia ja videoivia osoittelevat valvojat. Aikomuksena oli ilmeisesti muuttaa yksilön käyttäytymistä tuottamalla huomion kohteelle kollektiivista häpeää – tunnetilaa, joka tuntui olevan pekingiläiselle tuntematon. Laserosoittelun vaikutus yleisön käyttäytymiseen oli yhtä tehokasta kuin päämäärättömästi käsillä huiskimisen vaikutus ympärillä surraavaan paarmaparveen.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

Olli Virtaperko