Kuin vierasta sikaa

 

Passiivi on oiva kielen työkalu. Se mahdollistaa tekijyyden ja vastuiden hämärtämisen ja tarjoaa mahdollisuuden välttää ikävien ja epämiellyttävien asioiden, tekojen tai päätösten takana olevien nimeämisen. Passiivi on kuluneen ensimmäisen koronavuoden ollut ahkerassa käytössä, kun itsensä työllistävät kulttuurin alan freelancerit ovat joutuneet kohtaamaan sen tosiasian, että heidän tällä hetkellä hallitusvastuussa oleva punavihreä dream teaminsa on harkinnanvaraisessa priorisoinnissaan keskittynyt turvaamaan ravintoloiden, rakennustyömaiden, kuntosalien, kauppakeskusten ja sisäliikuntapaikkojen toimintaedellytykset ja samalla nähnyt merkittävän vaivan kulttuuriin ja luovaan alaan täsmäkohdentamansa vahingon maksimoimiseksi. Siinä missä kapakoissa viina on vuolaana virrannut ja karaoke raikanut, on kulttuuri valjastettu ”suoraselkäisen poliittisen rajoitustoiminnan” keppihevoseksi.

Kuinka ihmiskunnan histo-rian aivan  varmasti hienoin  hallitus on meidät näin totaalisesti pettänyt.

Kuinka ihmiskunnan historian aivan varmasti hienoin hallitus on meidät näin totaalisesti pettänyt, on kysymys, jota monessa punavihreässä luovassa päässä on ahkerasti pyöritelty. Epämieluisaan kysymykseen vastaamisen välttelyyn otettiin vuoden kestoinen aikalisä, jonka aikana keskeinen korona-toimija oli passiivi: ”Epäoikeudenmukaisia päätöksiä on tehty. Myös vapaan kentän hätä vaatisi huomiota. Kulttuurin menetyksiä tulisi kompensoida. Kaikki ammattialat pitäisi asettaa samalle viivalle”. Passiivin ja konditionaalin yhdistelmä on verraton lievenne: vääryyttä on mahdollisesti tapahtunut, ja vääryyden korjaaminen saattaisi ehkä vaatia toimenpiteitä(kin) – mutta ketkä ovat päättäneet ja toimeenpanneet vääryydet, sitä on hirveän vaikea sanoa!

 

Viimeisen muutaman kuukauden aikana keskusteluun on tullut uusi vivahde. Hiljaisuuden rinnalle on noussut näkemys, jossa syyllisiksi luovan alan ahdinkoon on todettu SDP:n avainministerit ja keskustalainen kulttuuriministeri. Päätöksissään yksimielisen hallituksen syvän punavihreä toinen puolikas on omiensa keskuudessa kuitenkin edelleen kaiken arvostelun ulkopuolella, omia poliitikkoja pikemminkin suojellaan ja puolustetaan viimeiseen asti. Tämä tekee itsensä työllistävien freelancerien mielenilmaisuista epäuskottavaa ja velttoa myötäkarvaan silittelyä. Kun keskustalainen maanviljelijä katsoo kokeneensa poliittista vääryyttä, kokoonnutaan tuhatpäisenä joukkona Eduskuntatalon edustalle, alla traktori lava täynnä kipattavaa lantaa, kädessä talikon päähän varrastettu verta tihkuva sian pää. Järjestetään aimo rähinä. Kenellekään ei jää epäselväksi, mitä mieltä ydinkannattajajoukko on puolueensa harjoittamasta politiikasta. Kun vihervasemmistolaisten luovan alan ammattilaisten tulevaisuudennäkymät murenevat omien toimesta käsiin poliittisen arvovalinnan tuloksena, vastareaktiona on lisätä sosiaalisen median profiilikuvaan teksti ”Taide on työtä”, mennä Eduskuntatalon portaille poseeraamaan ”Esitys käynnissä” -kyltti kädessä, ottaa selfie ja naputella kesy somepäivitys.

 

Hallituspuolueille korona-aika on ollut verraton resurssi. Se on tarjonnut instrumentin selvittää omien ydinkannattajien sietokyvyn ja uskollisuuden rajat. Tämä tieto on keskeinen poliittisen strategisen suunnittelun työkalu, sillä politiikassa puolueille tulee toisinaan tarve toimia uskollisten kannattajiensa intressejä vastaan. Reaalipolitiikka vaatii kompromisseja, ja uusien kannattajien haaliminen poliittisen kentän eri kulmista muuttaa politiikan sisältöä ja painotuksia. Ydinkannattaja on kuitenkin kertaalleen saavutettu jatkuva ja ilmainen resurssi, ja siksi välinearvollisesti tärkeä. On keskeistä hahmottaa, kuinka huonosti häntä voi kohdella ja silti saada hänen äänensä. Vuoden kestoisen ihmiskokeen perusteella näyttäisi, että punavihreän luovan köyhälistön väkevää uskonnollista herännäisyyttä muistuttava aatteellis-identiteettipoliittinen fanaattisuus on ylittänyt puoluetoimistojen uskaliaimmatkin haaveet: tässä on todellakin sellainen porukka, jota voi huoletonna ja seuraamuksitta lyödä kuin vierasta sikaa! Ja kyllä meitä sitten on lyötykin.

Normaalissa terveessä poliittisessa kulttuurissa poliitikkojen toteuttamat päätökset saavat palkintonsa tai rangaistuksensa. Omiin päättäjiin pitää tarpeen vaatiessa voida kohdistaa voimakasta perusteltua kritiikkiä. Punavihreän kuplan sisällä vallitseva ”ei todellakaan nyt mitään omien syyttelyitä ja nimeämisiä, on oltava hys-hys-hiljaa, etteivät persut voita vaaleja ja nouse valtaan!” -mentaliteetti on huonoin mahdollinen tapa reagoida vääriin ja epäoikeudenmukaisiin päätöksiin. On vaikea kuvitella demokratian näkökulmasta mitään vahingollisempaa, kuin antaa äänestämillemme poliitikoille hiljaisuuden siunaama avoin valtakirja tehdä ihan mitä tahansa – vailla poliittista vastuuta, vailla seurauksia.

Olli Virtaperko