Keskustalainen kulttuuriministeri

 

Kun tieto tuoreen vihertävän kansanrintamahallituksen ministerisalkkujaosta saavutti sosiaalisen median, oli taideväen välitön reaktio oletettu – tuhahteleva, ylimielinen nyrpeys: meille tulee keskustalainen kulttuuriministeri, hyi hitto! Kulttuuripiirien ikiaikainen näkemys tuntuu olevan, että puoluekanta pätevöittää poliitikon ja että vain vihervasemmistolainen poliitikko voi ”oikean arvopohjan” ohjaamana olla moraalis-eettisesti hyväksyttävä valinta kulttuuriministeriksi. Tähän ajatteluun kytkeytyy myös oletus siitä, että vihervasemmiston piirissä kulttuuriministerin pesti muka arvotettaisiin muita puolueita korkeammalle. Tosiasiat eivät tue tätä olettamusta. Käydyissä ministerineuvotteluissa SDP:llä, Vasemmistoliitolla ja Vihreillä oli kullakin monta mahdollisuutta napata tiede- ja kulttuuriministerin salkku itselleen, mutta ne valitsivat toisin osoittaen valinnoillaan jälleen kerran, että tiede- ja kulttuuriasioiden vastuunkantaminen on ministeritason vallankäytön höyhensarjaa. Poliitikot puolueesta riippumatta pitävät kulttuuriministerin pestiä poliittisesti kevyenä. Jaettavaa rahaa ja tarjolla olevaa valtaa on niukanpuoleisesti. Mikään ei viittaa siihen, että kulttuuriministerin salkun arvostuksessa olisi puoluekohtaisia eroja, minkä neljän vuoden välein toistuvan ministerinsalkkujen jaon lopputulokset kerta toisensa jälkeen todistavat.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

Olli Virtaperko