Taiteilija on palkkansa ansainnut

 

Taiteilija-apurahojen aika on ohi! Näin kuulee yhä useammin julistettavan yhteyksissä, joissa pohditaan taiteilijoiden rahoitusta. Valtion taloudellisesta tuesta ei toki ole tarkoitus luopua. Tilalle vaaditaan korvaavaa taiteilijapalkkaa – ei köyhäinapua, apurahoja. Kun koreografi Paula Tuovinen siirtyi toukokuussa 2018 Taideyliopiston vararehtorin tehtävistä Taiteen edistämiskeskuksen johtajaksi, julkisti hän välittömästi missionsa uudistaa taiteilijoiden rahoitusmalleja. 

Onko kyse vain tukimuodon nimen ajantasaistamisesta? Tuovisen mukaan taiteilijoiden apurahamalli on asenteellinen, vanhakantainen termi ajalta, jolloin taiteilijoita tuettiin mesenaattien ja valtaeliitin toimesta. Taustalla on peitellysti näkemys sosiaaliavusta. Taiteilijat eivät rinnastu työssään oikean työn tekijöihin, vaan pikemminkin inspiraatiota odottaviksi taivaanrannan maalareiksi.

Tuovisen mielestä tulisikin puhua taiteilijapalkasta ja muuttaa julkisen sektorin henkilökohtaiset apurahat palkoiksi. Näin yhteiskunnassa taiteilijoiden asema muuttuisi tasavertaiseksi muiden työntekijäryhmien kanssa. Samalla taiteilijoiden asenne omaan työhönsä kohenisi. 

 

Tuovisen ajama uudistus ei sinänsä ole uusi. Aika ajoin vuosikymmenten saatossa on esiintynyt ääniä, joiden mukaan taiteilijat tarvitsevat taiteilijapalkan työnsä perusturvaksi. Näitä ajatuksia kuultiin usein mestareilta, joilla oli lämpimät suhteen sosialistisiin maihin.

Vierailtuani joitakin kertoja 1980-luvulla itäblokin säveltäjäjuhlilla, kuulin säveltäjien asemasta paljon. Esimerkiksi entisessä Itä-Saksassa oli säveltäjäliiton palkkalistoilla valtava määrä säveltäjiä. Heidän keskeinen työnsä oli tuottaa yhteiskuntarakennetta tukevia sävellyksiä juhlaviin tilaisuuksiin. Omaa taiteellista työtä oli vaikeampi tehdä. Näin siis kirjaimellisesti oltiin töissä, josta maksettiin palkkaa työnantajan määräämästä työstä. 

Muurin kaaduttua harva musiikintekijä on jatkanut aktiivista uraansa säveltäjänä. Olen usein miettinyt, mitä nämä lahjakkaat taiteilijat tekevät tänään – ja missä heidän valtava tuotantonsa on. 

Kaupallisen musiikin puolella on historiassa työsuhde kustantajan tai levy-yhtiön tallissa ollut mahdollinen. Nykyään musiikkia tuotetaan ammattimaisesti kustantajien eri yhteistyöverkostoille. Tiimi on usein hyvin kansainvälinen. Näissä sopimuksissa voi tekijöillä olla työsuhde.

Yliopistot ovat väläytelleet luovan työn osalta työsuhdetekijänoikeutta. Näin työnantaja saisi työhön tekijänoikeuden, jos työ on luotu työsuhteessa ja työajalla. Opiskelijoilta vaaditaan nykyisin käyttöoikeuksien luovutussopimusta heidän luovaan työhönsä.

Kun puhutaan työsuhteesta ja palkasta, tulee nämäkin asiat pohtia ja ratkaista.

 

Taiteilijapalkka olisi toki hieno, radikaali uudistus. Palkansaajien valinta ja työsuhteen kesto on ensimmäinen koettelemus, koska rahaa noin 3000 euron palkkaan kuluineen ei riittäisi nykyisten apurahavuosien määrän rahoituksella. Pätkätyöllistyminen vain lisääntyisi.

Tuovinen on sanonut, että taiteilijat valittaisiin hakemusten perusteella kuten nytkin. Tässä mekanismissa valitsija asettuu työnantajan rooliin, mikä ei varmaankaan olisi uudistuksen tarkoitus. 

Kaikesta tästä seuraa juridisia, jopa perustuslain tulkitsemista sivuavia ongelmia. Oikeusturvan kannalta demokratiassa jokaisella eri taiteenalan ammattinimikkeen haltijalla tulisi olla oikeus taiteilijapalkkaan, jos se todetaan taidekentän toimijoiden palkaksi tehdystä työstä. 

Palkka on myös vaikea määritelmänsä vuoksi: Palkkiot ovat korvauksia toimeksiannoista, mutta palkka on kompensaatio työsuhteessa tehdystä työstä, johon liittyy työnantajan valvontavastuu, työtilojen ja laitteiden osoittaminen ja sosiaaliturvamaksujen maksaminen. On vaikea ymmärtää, mistä näitä työnantajia yhtäkkiä löytyisi. 

Jos taiteilijapalkka käsiteltäisiin yrittäjätulona, ollaan mallia neuvottelemassa jo aika pitkässä pöydässä.

Kriittisin muutos olisi verovapauteen kajoaminen, jonka menettäminen olisi drastinen heikennys aikoinaan taisteltuihin etuihin. En myöskään halua ajatella sitä keskustelua, joka syntyisi somemaailmassa, kun tämä kaikki saisi populistisen kuorrutuksen ylleen.

 

Tuovinen on ollut sitkeä uudistamistyössään, vaikka ymmärtääkseni taideneuvosto, ministeriö sekä taiteilijajärjestöt eivät vielä ole innostuneet hänen näkemyksistään. Tuovinen ei ole kokematon taidetoimija; hän tietää, että kunnianhimoiset aloitteet vaativat aikaa sekä idean kyllästämistä muuttaakseen suuria rakenteita. 

Vaikka taiteilijapalkassa on kuoppansa, olisin itse valmis suosittelemaan mallin kokeilua. Malli – aivan, onko sitä? Nyt tarvitaan konkreettinen ehdotus yksityiskohtineen ja vaikutuksineen. 

Taiteilijapalkka jättäisi riittävästi tilaa muiden rahoittajien apurahoitukselle. Apurahat ovat keskuudessamme vielä pitkään. 

Kimmo Hakola