Festivaali ei ole museo

 

Kun muusikko tulee tiettyyn ikään, hän perustaa festivaalin. Valveutunut ja verkostoitunut taiteilija koettelee aina kentällä liikkuessaan vaivihkaa paikkakunnan festivaalipotentiaalia. Paikallisten luottohenkilöiden kanssa syntyy onnistuneiden konserttien jälkeen luontevasti maalailevia keskusteluja siitä, miten asiat musiikkielämän suhteen ovat muualla ja miten ne voisivat vallan mainiosti olla myös vaikka tällaisessa luonnonkauniissa kunnassa – jos oikeat ihmiset löytäisivät toisensa. 

Ajatus kiinnittyy henkilöiden säilömuistiin. Kunnes eräänä kesäiltana, mökkivierailun yhteydessä, energiat kohtaavat inspiroituneessa saunaillassa. Nyt oikeat henkilöt oikealla asenteella leyhyttelevät ja maalailevat vuolaan rohkeasti kuvia paikkakunnan loisteliaasta tulevaisuudesta – ja siitä kaikesta ei enää aamulla voi perääntyä.

Työ alkaa: Kunnalta ja paikallisilta yrittäjiltä kerätään innolla rahoitusta. Myös kaikki seutukunnan toimijat valjastetaan mukaan. Muusikosta tulee taiteellinen johtaja, jonka vastuulle jää hienon ja hieman kunnan matkailuprofiilia tukevan ohjelman rakentaminen. Syntyy yhdistys ja sille hallitus. Kirjoitetaan lehtijuttuja. Taiteellisen johtajan elämää seurataan ja ihaillaan.  

Muusikon koettelemukset alkavat: Hän ei saakaan ensimmäiseksi kesäksi kaikkia niitä maailmankuuluja kavereitaan soittamaan juhlille, joita rantasaunassa tuli luvanneeksi. (Eräälle jopa soitettiin aamuyöstä toiselle puolelle maapalloa.) Sopimiseen, delegointiin ja taloudesta puhumiseen menee kohtuuttomasti aikaa. Rahaa on liian vähän, kaikki tuntuu vaikealta, apurahoja ei tule, koska festivaalilla ei ole vielä näyttöjä. 

Ohjelmisto rakentuu lopulta enimmäkseen kantarepertoaarista; mutta yhtäkaikki, paikalle on kutsuttu budjetillinen kavereita, joiden kanssa juhlat saadaan pystyyn. Kuntalaiset pitävät kuulemastaan, joukossa on toki outoa musiikkia, mutta kun maakunnan päälehdessä kirjoitetaan myötäsukaisesti, niin tästä on oltava ylpeä. 

Festivaali on löytänyt paikkansa: Pääosin samat taiteilijat ja samanlainen ohjelmisto ilahduttavat samoja ihmisiä vuodesta toiseen. Välillä tehdään jotain suurempaa, esimerkiksi suurmiesooppera. Sitten podetaan talousvaikeuksia, mutta yhdistys saa kurottua rahoituksen kuntoon – ja taas mennään vuosikymmen kerrallaan.

***

Suomi on täynnä juhlia, joilla kaikilla on oma tarinansa. Tämä esittämäni fiktiivinen sommitelma on yksi mahdollinen tapahtumien kulku. Jokaisella festivaalilla on toki oikeutuksensa omassa kehyksessään; pienenä kansana olemme niistä kaikista ylpeitä. 

Jos haluamme kehittyä sivistysvaltiona, uudistumisen pohdinta, kriittinen itsearviointi olisi oivallista aloittaa musiikkikesän juhlista, juuri siitä ytimestä, jossa ihmiset ehkä aidoimmillaan ja vapautuneina kohtaavat taiteen. Osaavat taiteilijat tuovat kesäkautena festivaalien vaikutuspiiriin ympäri maata poikkeuksellista osaamista, jonka lumo parhaimmillaan kantaa läpi pimeän talven.

Festivaalin nimi on sen brändi. Usein nimi on syntynyt ilman suurempia ponnisteluja kuvaamaan sitä mistä tuntuu sillä hetkellä olevan kysymys. Nimestä voi kehkeytyä ajan saatossa myös festivaalin pahin vihollinen: se lukitsee ja rajaa festivaalin profiilin.

Taiteellisesta johtajasta, juuri siitä sisällön kannalta tärkeimmästä henkilöstä, tulee usein festivaalin historiasta johtuen liian kantava rakenne. Jos johtajan ideat ovat lopussa, ei portinvartijan vaihtamiseen silti löydy rohkeutta.

Kun festivaali etabloituu, se nousee tasolle, jossa rahoitus vakiintuu ja politisoituu. Tässä vaiheessa häviäjä on ohjelmisto, jonka rooli on helposti taiteilijoiden työuran vahvistaminen, ei uusien näkökulmien avaaminen. Ohjelma voi paremmin, jos sillä on elämässään vaihtelua ja virkistäviä virikkeitä.

Festivaali ei ole museo. Se on parhaimmillaan orgaaninen ja dynaaminen entiteetti, joka ruokkiin yleisönsä pitkäksi aikaa uusilla yllättävillä mieltä rikastuttavilla asetelmilla. Kesäfestivaali, joka rohkeasti esittelee taidekentän ilmiöt tuoreeltaan ja kylvää ympärilleen innoitusta, on kansakunnan sivistäjänä juuri sen kansainvälisesti kiitetyn suomalaisen musiikki-ihmeen äidinsyli. 

Näin on tapahtunutkin, jos ajattelemme esimerkiksi Kuhmon Kamarimusiikin tai Avantin Suvisoiton historiaa. Johan Tallgrenin johtama Viitasaaren Musiikin aika -festivaali on ohjelmistonsa ja koulutusprojektiensa kannalta kansainvälisessä vertailussakin poikkeuksellisen kiinnostava ja energinen uuden musiikin juhla.  

Monet nuoret taiteilijamme ovat perustaneet pienimuotoisia intiimejä juhlia, joissa yllättävät ilmiöt rakennetaan usein tilan ja uudenlaisten musiikin hahmottamistapojen ehdoilla. Heta Ahon ja Taavi Oramon Eloa-festivaali tai Kaivos-festivaali, jonka taiteellisesta johdosta viimeksi vastasi huilisti Kaisa Kortelainen, Outokummun Vanhan kaivoksen ympäristössä ovat raikkaita tuulia festivaalikentässä.

Järjestys on elämää ylläpitävä voima. Olen ymmärtänyt, että elämä on tarvinnut syntyäkseen riittävän määrän entropiaa, hajetta. Se, että tehdään aina niin kuin ennenkin, on turvallista ja helppoa; mutta uutta elämää, uusia musiikillisia maailmoja ja kokemuksia ei synny, jos me emme anna yllättävälle, toisinaan pelottavalle evoluutiolle tilaa. 

Kimmo Hakola

 

Tekstikorjaus 23.10. Eloa-festivaaliin lisätty Heta Aho ja tarkennettu Kaivos-festivaalin tekstiä.