Yksinkertaisesti paras

 

Muistaako kukaan kiihkeää keskustelua Suomen maabrändistä? No ei ihme, ettei muista – siitä tohinasta on jo lähes kymmenen vuotta eli ikuisuus nykymaailmassa, jossa mitä tahansa näyttää voivan tapahtua muutamassa kuukaudessa.

Maabrändihanketta pilkattiin aikanaan suurella riemulla ja tarmolla, eikä täysin aiheetta, koska hankkeeseen ladattiin aivan liikaa poliittista ja yhteiskunnallista painetta, alkaen siitä, että mukana hääri yksi jos toinenkin ministeri, ja puheenjohtajana toimi silloin vielä kaiken kullaksi muuttavan messiaan maineessa ollut Jorma Ollila.

Prosessissa oli kuitenkin paljon hyvääkin. Yksi parhaita ideoita oli yltiöpäinen ehdotus, että jokaiselle yhdeksäsluokkalaiselle annettaisiin vapaa pääsy kulttuuritilaisuuksiin koko kouluvuoden ajan. Ehdotuksen tekijät taisivat arvata, että ei todellisuus koskaan siihen taivu, mutta jotakin taisi sittenkin jäädä elämään.

Nimittäin: juuri nyt on meneillään Suomen kulttuurirahaston ja Svenska kulturfondenin rahoittama Taidetestaajat-hanke, jonka puitteissa tarjotaan kolmena peräkkäisenä lukuvuotena kaikille kahdeksasluokkalaisille mahdollisuus vierailla opettajiensa kanssa kahdessa kulttuurikohteessa ilmaiseksi. Kohteet voivat olla konsertteja, näyttelyitä, festivaaleja, teatteria, tanssia, lähes mitä tahansa. Tätä kautta vajaa 200 000 nuorta pääsee osalliseksi jostain, joka kenties muuten jäisi kokematta.

Naurettavan yksinkertainen idea, toimiva toteutus ja kas: asioita tapahtuu.

 

Joku voisi toki kritisoida tätäkin hanketta siitä, että lapset vain viedään passiivisesti katsomaan ammattitaiteilijoiden tekemisiä vaikka järkevämpää olisi, että he itse tekisivät jotain ”luovaa”. Tässä väitän mieluusti vastaan. Muiden luovuudesta nauttiminen on aivan yhtä antoisaa kuin itse luominen, aika usein jopa antoisampaa. On hienoa, että kouluissa musisoidaan, perustetaan bändejä ja ”osallistetaan” oppilaita. Mutta aivan yhtä hienoa on mennä seuraamaan todellisten osaajien tekeleitä. Koulumaailmassa ylipäätään käytetään kummallisen vähän hyödyksi ammattitaiteilijoiden ja -instituutioiden tarjoamaa mahdollisuutta osallistua siihen prosessiin, jota taiteeksi kutsutaan.

Muistan edelleen oman kuvaamataidon opettajani viisaan lauseen: ”Valokuvaamaan oppii katsomalla muiden ottamia valokuvia.” Juuri niin.

Ei siis tullut maabrändin esittämää unelmaa ilmaisista kulttuuririennoista kaikille yhdeksäsluokkalaisille, mutta tuli kuitenkin kaksi visiittiä kulttuurimaailmaan kaikille kahdeksasluokkalaisille. Luultavasti tuloksena on isolle osalle teineistä jotakin, jonka muistavat loppuelämänsä. Ja aivan varmasti toimintaa, jota ei pidä jättää vain parin vuoden hankkeeksi. Miksei sitä saman tien naputeta pysyväksi osaksi koulujen pakollista opetussuunnitelmaa?

Ehkä nuo maabrändipaperit kannattaisi kaivaa uudestaan esille ja katsoa löytyisikö sieltä jotain muutakin hyvää ja toteuttamiskelpoista?

 

Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlat ovat tätä kirjoitettaessa jo kääntymässä kohti loppusuoraa, mutta analyysejä vuoden saldosta on aivan liian varhaista tehdä. Mukana on ollut tietysti kaikki yhteiskunnan lohkot, ja siinä sivussa myös taiteilijat ja taidelaitokset ovat olleet vaihtelevasti aktiivisia.

Minulla on sellainen käsitys, että satavuotispippalot eivät ole aidosti innostaneet taiteilijoita, varmaan siksi että jokin tietty vuosiluku harvoin synnyttää kirkkaita visioita, varsinkin jos mukaan keittoon heitetään poliittista arvovaltaa ja onnistumisen pakkoa. Siksi juhlissa on koko ajan ollut hiukan väkisin puurtamisen makua.

Koko vuoden virallinen teema ”yhdessä” on kuitenkin kaikessa yksinkertaisuudessaan ja naiiviudessaan aika osuva. Samalla se on myös aavistuksen verran epätoivoinen, koska tuskin koskaan tällä niemimaalla asuvat ihmiset ovat olleet niin pahasti jakautuneita, erimielisiä, epäileväisiä ja jopa vihamielisiä toisiaan kohtaan.

Miksi sitten koko vuodesta jää hiukan sekava ja hajanainen kuva? Luultavasti siksi, että yhdessä-teema on paradoksaalisesti onnistunut juuri siinä missä pitääkin: esittämään Suomen hyvin moneen suuntaan taipuvana eläväisenä orgaanina, jossa on värejä, tasoja, mielipiteitä, kansallisuuksia, kieliä, ajatuksia, taidetta, viihdettä, puhetta, osaamista, osaamattomuutta, kohtuullisuutta ja kohtuuttomuutta loputon määrä, suloisessa sekasotkussa.

Eli koko vuoden opetus onkin se, että yhdessä täällä ollaan – ja että yhdessä voi hyvin olla olematta yhdenmukainen.

KAI AMBERLA