Unohdetut ottavat äänensä

 

Olen seurannut kiinnostuneena ja hiukan hämmentyneenä viime viikkojen keskustelua miesten ja naisten epätasa-arvosta taidemusiikissa niin säveltäjien kuin esiintyjienkin suhteen. Hämmentyneenä siksi, että nykyinen some-aika ei enää mahdollista keskustelua siihen tyyliin kuin dialektiikan uranuurtajat joskus opettivat. Nyt synnytetään digitaalisissa alustoissa loputtomia ketjuja, joissa kukaan ei enää muista, mikä ensimmäinen kysymys tai analyysi oli ja useimmat keskittyvät viimeisimmän kommentin ruotimiseen.

Mutta ajattelin vetää hiukan mutkat suoriksi ja julistaa: Ei tässä loppujen lopuksi ole kysymys miesten tai naisten tasa-arvosta. Tässä on kysymys monimuotoisuudesta – eli siitä, millainen maailma nykyään on ja millaiseksi se yhä kiihtyvää vauhtia muuttuu. Jotain merkittävää taitaa olla aidosti tapahtumassa, sillä joka puolelta kaikuu sama viesti: erilaiset vähemmistöt eivät suostu enää olemaan hiljaa.

 

Jokin aika sitten olin tilaisuudessa, jossa chileläinen arkkitehti, sosiologi ja tiukka kommunisti (kyllä vain, kommunisteja on yhä edelleen ainakin Etelä-Amerikassa) Daniel Jadue tiivisti ajan hengen: ”Ei pidä olla näkymätön ja alistua mykkyyteen! Vähemmistöjen pitää kuulua ja metelöidä, ja taide on yksi niistä kanavista, joilla unohdetut saavat äänensä takaisin!” Hän kysyi myös, onko kulttuuri ja taide – ja erityisesti sen portinvartijat – nykyjärjestelmän säilyttämisen vai uudistumisen puolella?

Ihmeellisintä on tietysti se, että naiset totta tosiaan ovat kaikkien selvitysten mukaan edelleen vähemmistö länsimaisessa taidemusiikissa, vaikka naisia on aina ollut maailmassa hiukan miehiä enemmän. Jos sitä edes hetkeksi pysähtyy miettimään, asiantila on aivan järjetön ja traagisen naurettava. Se, miksi tällaiseen tilaan on ajauduttu, on tietysti monimutkainen historiallinen tapahtumaketju, mutta ei se silti asiaa miksikään muuta.

Klassisen musiikin maailma näyttää nykyisessä moniäänisessä ja -kulttuurisessa ympäristössä ummehtuneelta ja tunkkaiselta, jos sitä vertaa vaikkapa tanssiin tai teatteriin, kirjallisuudesta nyt puhumattakaan. Jos ette usko, käykää vaikkapa instituutioiden verkkosivuilla katsomassa sitä kuvastoa, jolla yleisöä houkutellaan.

 

Klassisen musiikin kenttä ei ole ajoissa huomannut, mitä maailmassa tapahtuu. Toki loistavia poikkeuksia on, mutta esimerkiksi sinfoniaorkesterien yleisimago ei siitä muutu. Jos pieni liioittelu sallitaan, mielikuva eurooppalaisesta orkesterista on edelleen jäykkä, valkoihoinen, länsimaailmakeskeinen, muuttumaton ja pelokas – siitä huolimatta, että instituutioiden sisällä tapahtuu upeita asioita ja järisyttäviä tulkintoja kuullaan joka viikko. Pelko nykyisen yleisön menettämisestä on suurempi kuin halu uudistua ja ottaa riskejä.

Itse en kuitenkaan innostu kiintiöistä tai tiukoista prosenttivaatimuksista. Asia korjaantunee ajan myötä mies-nais -akselilla, ja ehkä jopa läntisen maailman napaan tuijottaminen muuttuu orgaanisesti. Pidän myös edelleen ajatuksesta, että kuraattori, kapellimestari tai taiteellinen johtaja saa suunnitella ohjelmat aivan niin kuin haluaa. Mutta jos vielä kuulette taiteellisen johtajan vastaavan monimuotoisuuskysymykseen, että ”en tullut ajatelleeksi asiaa”, äänestäkää kukkaroillanne ja menkään johonkin muuhun esitykseen.

 

Vähemmistöt eivät enää suostu olemaan hiljaa vaan vaativat samat oikeudet kuin valtaväestöllä. Tämä näkyy hyvin Suomessakin: erilaiset maahanmuuttajayhteisöt ovat kyllästyneet siihen, että heidän pitäisi koko ajan olla ”kiitollisia”, kestää hiljaa some-maailmassa ja jopa puoluepolitiikassa ärjyvää rasismia ja halveksuntaa. Tällä on heijastukset taidemaailmaan, koska sielläkään vähemmistöt eivät enää suostu olemaan pelkkinä kulisseina tai eksoottisina kuriositeetteina.

Joitakin vuosia sitten pyysin kiinalaisia ystäviäni toimittamaan top 10 -listat kiinalaisista elävistä säveltäjistä ikäluokissa 30, 40, 50, 60 ja 70, siis kaikkiaan 50 eri nimeä ja kaikki ikäluokkansa lahjakkaimpia. Tan Dun oli listalla ainoa, jonka itse tiesin, vaikka sentään olen ollut alalla pitkään. Kun tuohon lisää vielä vaikkapa Etelä-Amerikan ja Afrikan (kyllä vain, Afrikassa on lukuisia taidemusiikin säveltäjiä), ollaankin jo hämmentävän tosiasian äärellä: eurooppalainen konserttiyleisö ei tiedä monimuotoisen maailman musiikista oikeastaan yhtään mitään. Yleisölle tarjotaan pieni putki kanonisoituja mestariteoksia ja vain mausteeksi jotakin muuta.

Ja kaikkein huvittavintahan tässä esimerkissä on se, että 1,3 miljardia kiinalaista on siis lähes unohdettu vähemmistö klassisen musiikin säveltämisen kentässä. Aikamoinen saavutus sekin.

Kai Amberla