Politiikkaa paloina, sirpaleita vaalikevään alkajaisiksi

 

1.

Oli synkkä ja myrskyinen helmikuinen ilta – ja virkistävänä lisämausteena nautittiin räntäsateesta. Kotisohvalta poistuminen ei siis juuri houkutellut, mutta onneksi tuli lähdettyä. Vuoden paras konsertti, luultavasti, vaikka vuotta toki on vielä kymmenen kuukautta jäljellä.

Lavalla heiluu jostain myöhempien aikojen Beatles-yhtyeestä karannut punatukkainen herra ja hänen edessään parikymmentä muusikkoa: berliiniläinen Enno Poppe se siinä johtaa pariisilaista Ensemble Intercontemporain -yhtyettä Musica nova Helsinki -festivaalin konsertissa. Ehkä tunnettujen julkkismuusikoiden, kammottavan sään tai jonkun muun omituisen syyn vuoksi Musiikkitalo on vain puolillaan. Mutta se ei haittaa, sillä yleisö on asiantunteva ja innoissaan.

Tämä taisi olla tyypillisen vanhanaikainen ja aavistuksen verran poliittisesti epäkorrekti eurooppalainen ilta: säveltäjät ovat Ranskasta ja Saksasta, kaikki miehiä, kaikki valkoihoisia ja kaikki peräti vielä elossakin – ja kaiken kukkuraksi alle 50-vuotiaita, joka säveltäjäkaanonissa tarkoittaa melkein samaa kuin nuori lupaus.

Poikkeuksellisen hieno konsertti ainakin tämän kirjoittajan näkökulmasta: kaikki teokset tarkasti strukturoituja, niissä ei flirttailla muotivillitysten kanssa, ei harrasteta sitaatteja pop-musiikista (tai ainakaan en huomannut sellaista). Rankkaa ja aika perinteistä eurooppalaista modernismia siis, huikean ammattitasoisesti sävellettyä ja ylivertaisen hyvin esitettyä – siis suloistakin suloisempaa korville ja aivoille.

Politiikkaa? Ranskan valtio tukee yhtyettä avokätisesti. Ilman kulttuuripolitiikkaa sitä ei olisi olemassa.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

Kai Amberla