Myrskyn jälkeen

© Saara Vuorjoki

Koronan aiheuttama murroskausi on tarkoittanut taidelaitoksissa lukuisia henkilövaihdoksia, oli kyseessä sitten Lincoln Center, Barbican Center tai omat orkesterimme. Se on ymmärrettävää, kun rahoituksen haasteet iskevät päälle. Suomessa uhkana on veikkausvoittorahojen hupeneminen.

Laitosten ja festivaalien yleisömäärät ja budjetit ovat olleet tappiollisia ja vaikeasti tulkittavissa, ja pandemiaa edeltävät strategiat ovat vanhentuneet. Onko edellisten vuosikymmenien ”niin monelle niin paljon kuin mahdollista” -strategia ylipäätään mahdollinen lähivuosina? Kun pahin on ohi, salit pitäisi saada täysiksi hinnalla millä hyvänä. Moni tulee valitsemaan tässä tutun tien: tuttua jo tutulle iäkkäämmälle valkoiselle yleisölle, vähemmän uutta. Toimiiko resepti?

Geopoliittiset ennustajat kuten George Friedman puhuvat päällekkäisistä yhteiskunnallis-taloudellisista sykleistä ja taitekohdista, jolloin arvot ja käytännöt muuttuvat. Korona on vauhdittanut digitalisaatiota ja identiteettipoliittista myllerrystä myös taidekentällä. Maailmalla moni festivaali ja konserttitalo on jo ehtinyt tilata ja kantaesittää kokeellisia kokonaisuuksia, jotka ovat reaktioita juuri koettuun ja tulevaisuutta varten opittuun. Meillä tätä on visusti vältelty.

Myrskyn jälkeen asiat ovat toisin kuin sitä ennen. Miltä kenttä näyttää sekasorron jälkeen, ja miten kulttuurin tulisi työstää koettua traumaa symbolisesti? Olemme kokeneet viime vuonna taidetta yksin etänä. Verkkolähetykset ovat olleet jaettuja fragmentaarisia kokemuksia, jotka eivät luo kollektiivisia muistoja. Mitä jätämme, mitä otamme mukaan ja mitä opimme koetusta?

Kritiikki on viime vuosina keskittynyt yksittäisiin konsertteihin ja esityksiin. Keskustelu taidelaitosten laajemmista linjauksista on ollut vaatimatonta, vaikka identiteettipoliittisella aikakaudella odottaisi päinvastaista. On hyvä, että Helsingin Sanomat toimii yhteistyökumppanina Helsingin Juhlaviikoille ja Kansallisoopperalle, mutta jos se johtaa siihen, ettei lehti sen vuoksi käy erityisemmin keskustelua tärkeiden taidelaitosten politiikasta, onko se laitosten eduksi? Ooppera on luonut itselleen tavattomia paineita seuraaville vuosille tarrautumalla kansalliseen Ringiinsä, jolla Lilli Paasikiven kausi saisi päätöksensä. Juhlaviikoilla taas tuntuu siltä, että festivaalin kompassi on kadonnut säätiön uudelleenjärjestelyissä, jollei jo aiemmin.

Terveessä kulttuuri-ilmastossa asioista keskustellaan, ja linjauksista ollaan puolesta ja vastaan. Se kertoo siitä, että asiat ja sisällöt koetaan merkittävinä. Aktiivisempi keskustelukulttuuri taidekentällä olisi varmasti pelastanut paljon menneenä vuonna. Vaikka pandemia on persoonaton eivätkä taiteelliset päätökset ole sen sanelemia, sitä voi joko väistää tai siihen voi reagoida tavalla tai toisella. Parhaiten selviävät todennäköisesti ne, jotka uskaltavat kokeilla asioita.

Johan Tallgren