Punakynäniska: Sopuli varasti suomalaisten musiikin – minä katsoin kuvat

Oheinen kuva toimii tämän puheenvuoron avaavana sitaattina. Kyseessä on Yle Musiikin Twitter-päivitys viime viikonloppuna järjestetyn Flow Festivalin päätöspäivältä. Yleisradioyhtiön yhden Twitter-tilin hallinnoija kyselee, mutta kukaan ei reagoi – ainoastaan yksi seuraajista klikkaa ”favourite”-painiketta. Se olen minä, koska haluan palata sitaattiin vain edessäsi olevan tekstin takia.

Yleisradion käsitys musiikista on tällä hetkellä jakautunut ”klassiseen” ja ”musiikkiin”, mikäli katsomme yhtiön ohjelmatuotannon kategorioita. Yle Klassinen toimii muutenkin varsin julkisrahoitteisen musiikin ympärillä. Sillä on radiossa, televisiossa ja verkossa yhtäältä kaavamaiset mutta toisaalta aihepiiriinsä realistisesti suhtautuvat ohjelmansa. Toimitus kokoaa tietyistä historiallisista syistä tietyn marginaalimusiikin puheenaiheet hahmotettavaksi monimedialliseksi sisällöksi. Hyväksynen myös tämän tavan terveen kyseenalaistamisen.

Mitä musiikkia ja kenen mandaatilla Yle Musiikki edustaa, kun se ylläpitää edelleen yleisön ikäryhmäjakoon perustuvaa järjestelmäänsä esimerkiksi radiokanavissaan? Kenelle he tekevät radio- ja televisiolähetyksiään? Puhumattakaan sosiaalisesta mediasta, jossa väkinäinen muotitietoisuus ja kalliolaisen lattekahvin tuoksu tuovat mieleen teinilapselleen coolia esittävän vanhemman. Onko päässyt syntymään jopa yleinen kupla, jossa Ylen annetaan säntäillä sinne tänne?

Oletus rennossa ja keskustelevassa Ylessä lienee se, että yhä laajempia ikäryhmiä ja monikansallisempaa kävijäainesta saavuttava Flow olisi ”koko kansan juttu”. Että Suomea kiinnostaa – sitä, joka ei tänäkään vuonna hankkinut lippua tai muistanut kuunnella edes sitä pienemmän räppiartistin uusinta levyä. Tietenkin Yle haluaa sivistystehtävänsä takia ottaa kantaa mainosrahoitteisen median hylkäämän musiikin puolesta, mutta eikö se ole jo lähtökohdiltaan tuomitulla retkellä? Maailma on täynnä populaarimusiikkia, josta etsivä kyllä löytää omansa. Jos Yle tekee päätyönään ohjelmia ja elämysten välittämistä, sen ei tarvitse koko ajan keskustella, otsikoida seksikkäästi tai olla jotakin perusluonnettaan suurempaa.

Vielä rakas sivistäjämme ei ole valmis. Ensin se voisi määritellä musiikki-käsitteensä ja korostaa vaikka vahvuuksiaan. Yle Urheilu näyttää lajeja, jotka kaupallisessa mediassa jäävät aidosti pimentoon. Yle Klassinen taas ei yritä olettaa lähetyksissään ja sosiaalisen median sisällössään kenenkään ikäryhmää. Kun käytännössä kaikki muutkin viestimet pikkutärkeilevine bloggaajineen suuntasivat Suvilahteen, jo vain, lähetysauto tuli pihaan ja Yle Musiikki pisti somen kuumaksi. Alueella, jossa paikallaolijoiden mobiiliverkot eivät edes toimi. Suomen kansa on liian hajanainen kokoontuakseen Yle Musiikin oletetun nuotion äärelle. Populaarimusiikin voi aihepiirinä tuomita hyvällä omallatunnolla liian monimutkaiseksi käsitteeksi.

En olisi aivan niin huolissani, jos yksityinen mediafirma on kömpelö, nolo tai hukannut fokuksensa. Tällöin se sahaa vain omaa oksaansa. En kuitenkaan voi käsittää, mitä Yle Musiikki käytännössä tekee veronmaksajien rahoilla Suvilahden massafestivaaleilla. Niin, massa. Joku voi luulla, että toimittajaa kiehtoo nyt vanha kunnon keskustelu massakulttuurin ja populaarimusiikin alemmuudesta suhteessa kaunotaiteisiin. Mos Def asettuu Mozartiin nähden aivan samalle viivalle musiikkimakuni ristiaallokossa.

Sanon sinulle, Yle: ole rennosti läsnä Tangomarkkinoilla ja ruuhka-Suomen ulkopuolella, mutta älä kutsu kaikkea klassisen ulkopuolelle jäävää suomalaisten Yhdeksi Musiikiksi. Meillä ei ole Yhden Musiikin Kilpailua. On vain mediakilpailu, jossa sinä saat onneksi ja epäonneksi laahata omilla pelisäännöilläsi.

Tatu Tamminen

Kirjoittaja etsiskelee perusteluja ja uusasiallisuuden uutta aaltoa myös Twitterissä: @TatuTamminen