Terveisiä Herr Talvelalta

Martti Talvela ei tyytynyt Savonlinnassa vähään.

Miten palvottu hahmo Martti Talvela aikanaan olikaan Euroopan musiikkinäyttämöillä ja mitä hän suunnitteli Savonlinnan oopperajuhlista? Savonlinnalainen Pekka Ojalehto muistelee esseessään matkaansa Bayreuthiin 1970-luvun alussa.

 

Aino Actén vuosisadan alussa ideoimat Savonlinnan Oopperajuhlat aloitettiin uudelleen1967. Juhlat saivat jonkin verran kansainvälistä mainetta, englantilaiset ja saksalaiset musiikkikriitikot arvioivat suotuisasti esityksiä ja solisteja.

Mutta idean kehittely herätti myös inhimilliset perushyveet: kateuden ja kiusanteon. Monet päättäjät hymähtelivät ajatukselle oopperajuhlista Itä-Suomessa. Heiltä puuttui rohkeutta ottaa vastuuta asian kehittelystä. Odoteltiin toisten päättäjien ratkaisuja. Raha-asioissa jossiteltiin, ja kaikissa mahdollisissa instansseissa viivyteltiin; virastojen ja toimikuntien päättäjien henkilökohtainen päteminen aiheutti jatkuvan taloudellisen epävarmuuden juhlien tulevaisuudelle.

Mutta 1972 myötäinen pasaati puhalsi juhlien purjeisiin: Martti Talvela oli ottanut vastuun oopperajuhlien taiteellisena johtajana. Hän oli propagoinut juhlia jo edeltävänä syksynä ja pitkin talvea. Savonlinnassa hänen kampanjansa nostatti valtavan talkoohengen. Juhlakuoro, joka oli koottu eri amatöörikuoroista ja Savonlinnan musiikkipäivien laulajista, lauloi ilman palkkiota. Kaikki olivat innoissaan. Kun Savonlinnan mieskuoron bassot tulivat linnaan harjoituksiin, katsoivat he asiakseen puhua kvarttia alempaa kuin normaalisti.

Solistit, joita olimme aina pitäneet kaukaisina ihmeotuksina ja joista olimme vain eurooppalaisista musiikkilehdistä lukeneet, tulivat harjoituksissa melkein tutuiksi. Siinä lauloivat kansainväliset tähdet ihan lähellä samalla lavalla.

Läheltä ei hahmota mittasuhteita oikein. Solistien tuttavallisuus hämärsi hahmottamista vielä enemmän. Kun puhuin savonlinnalaisille tuttavilleni Kim Borgista tai Martti Talvelasta, itsevarmuuteni sai sellaiset mittasuhteet, että niiden hupaisa julkeus valkeni minulle vasta myöhemmin Keski-Euroopan oopperamaailman pyörteissä. Tapahtumakulku, joka johti sammakkoperspektiivini avartumiseen, alkoi musiikkiopistolta, Savonlinnasta.

Kävelin aurinkoisena tammikuisena iltapäivänä laulutunnille, taskussani postin aamupäivällä tuoma kirje, jonka Bayreuthin festivaalin lipputoimisto oli lähettänyt Neiti Pekka Ojalehdolle. Olinko Saksassa Pekka-neiti, outoa! Tarkemmin asiaa mietittyäni tulin siihen tulokseen, että kirjeeni oli luettu Bayreuthissa melko huolellisesti. Nähtävästi siellä oli päätelty etunimeni viimeisen kirjaimen a:n ja kirjeeni saksankielisen tekstin perusteella, että kirjoittaja on nuori lukiolainen tyttö, joka lukee lyhyttä saksaa — siis neiti. Kaiken kaikkiaan kirje oli aamulla aiheuttanut pettymykseen. Olin tilannut Bayreuthista kolme oopperalippua tulevan kesän esityksiin, mutta minulle vastattiin kohteliaan asiallisesti, että näytökset olivat loppuunmyydyt ja aikaisin mahdollinen varaus voitaisiin tehdä kesään kaksi vuotta eteenpäin.

Ehkä minulla sittenkin oli vielä toivon kipinä lippujen suhteen, olihan Martti Talvela laulanut monina aikaisempina kesinä Bayreuthissa; tulevana kesänä hän olisi Savonlinnassa. Toivorikkain mielin riensin laulutunnille.

Olin juuri lopettanut Mozartin Taikahuilun Sprecherin kohtauksen. Laulunopettajani Kalevi Lahtinen myhäili tyytyväisenä. Vaikka hän oli basso, hän markkeerasi Taminon tenoriosan hienosti.

Laululuokka oli musiikkiopiston, alun perin vanhan tyttökoulun, kellarikerroksessa, huoneessa, jossa oli paksut betoniseinät, eivätkä ikkunalaudat olleet pariakymmentä senttiä katutasoa korkeammalla. Niinpä joskus laulaessa oli hauska katsella ohi kävelevien ihmisten jalkoja, varsinkin naisten nylonien peittämiä sääriä, joita iltapäivän matalalta paistava talvinen aurinko korosti. Nojasin flyygeliin, ojensin lipputoimiston kirjeen Lahtiselle ja katselin ikkunasta ylös kadulle, kun hän avasi ja luki naama virneessä Fräulein Pekka Ojalehdolle lähetettyä kirjettä. Kysyin Lahtiselta:

– Herr Lahtinen,

– Fräulein Pekka, bitte!

– No joo. Herr Lahtinen. Voisitteko, kun seuraavan kerran olette yhteydessä Herr Talvelaan, tiedustella voisiko hän järkätä pari lippua Bayreuthin esityksiin? Maksan tietysti liput, mitä ne sitten maksavatkin.

– Järkätä! Liebe Fräulein, Ojalehto! Herr Talvela ei järkkäile lippuja, mutta voin tiedustella häneltä voisiko hän tehdä asialle jotakin.

Tämä kahdenkeskinen herroittelu ei johtunut Bayreuthin lipputoimiston lähettämästä kirjeestä. Olin itse hieman piruillen aloittanut sen aikaisemmin syksyllä, kun Herr Kalevi Lahtinen eli Kallu oli nimitetty Herr Talvelan edusmieheksi Savonlinnaan. Itse asiassa hän oli talvisin Savonlinnan oopperajuhlien virkaatekevä toimitusjohtaja.

Kallu pitikin lupauksensa. Hän kertoi minulle jo seuraavalla laulutunnilla Talvelan vastanneen. Jos lipputoimisto on ilmoittanut, ettei lippuja ole, niin lippuja ei kerta kaikkiaan ole, eikä hän voinut ylimääräisiä pilettejä mistään taikoa. Talvela oli myös kirjoittanut, että jos tämä nuori mies laulaa oopperajuhlakuorossa, niin hän voisi tulevan kesän Taikahuilunharjoituksissa tulla jollakin tauolla hänen puheilleen. Kirjoitan hänelle suosituskirjeen Bayereuthiin, niin tällä nuorella miehellä varmaankin olisi mahdollisuus päästä seuraamaan siellä joitakin esityksiä.

Kesällä iltaharjoitusten tauolla esittelin itseni Herr Talvelalle ja kerroin kirjeestäni. Talvela käski minun tuoda seuraaviin harjoituksiin arkin virallista valkoista paperia, kirjekuoren ja postimerkin. Kirjoitustarvikkeet, kirjepaperi, kirjekuori ja postimerkki kuoropartituurin välissä menin seuraavana iltana harjoitustauolla taas Talvelan puheille.

Linnassa ei vielä tuolloin ollut oopperajuhlien toimistoa vaan juhlien ’toimisto’ oli linnan oppaitten sosiaalitilan eteisessä ikkunasyvennyksessä, jossa oli myös puhelin ja ryssänvihreä matkakirjoituskone. Siellä Talvela kirjoitti seisten suosituskirjeen Bayreuthin lehdistöpäällikölle, Herr von Bahrille. Hän kirjoitti osoitteen, sulki kirjeen kuoreen, liimasi postimerkin ja ojensi kirjeen minulle

Vie tämä henkilökohtaisesti von Bahrille, älä jätä sitä minnekään tai kenenkään toimitettavaksi.

Olin hieman pettynyt — näinkö arkisesti koko asia tuli käsitellyksi. Harjoitusten päätyttyä ryntäsin kirje partituurin välissä suoraan kotiin. Kattila tulelle ja höyryttämään kirjekuorta auki. Varjelin postimerkkiä, ettei se tärveltyisi. Ihmettelin touhutessani mihin postimerkkiä tarvittiin, kun minua oli käsketty viemään kirje henkilökohtaisesti lehdistöpäällikölle. Kun sain kirjeen auki, petyin taas. Olin odottanut kirjeeltä enemmän kuin, nämä muutamat ytimekkäät virkkeet:

Terveiset täältä Savonlinnasta. Tästä nuoresta miehestä on ollut paljon iloa ja apua täällä juhlillamme. Hän tulee elokuussa Bayreuthiin, toivon, että hän voisi päästä seuraamaan joitakin esityksiä teillä Bayreuthissa. Sydämellisin terveisin Martti Talvela.

Olin hiukan ihmeissäni, mutta kumma kyllä, en hetkeäkään epäillyt, etteikö kirjeellä olisi huomattavankin suotuisa vaikutus asiani etenemiselle.

Kiersin interrailaten Aix-en-Provencen ja Veronan oopperajuhlat ja tulin Bayreuthiin, matkani viimeiselle etapille. Sitten yhtenä aamupäivänä kävelin ylös Festspielhausin, Bayreuthin oopperatalon siipirakennuksen portaita lehdistötoimiston ovelle. Menin sisään painamatta summerinappia. Hätkähdin. Olin mielestäni pukeutunut kohtalaisen siististi; enempää en olisi voinut erehtyä! Lehdistötoimiston vastaanottohuoneessa istui seinustalla rivissä liituraitaisiin ja teräksenharmaisiin muodikkaisiin pukuihin sonnustautuneita ulkomaalaisia toimittaja, pr-miehiä ja piruties keitä tärkeitä tyyppejä. Maiharissani ja farkuissani, vaikka olin ne edellisenä iltana pessyt, olin kuin siankärsä kakkulautasella. En kuitenkaan perääntynyt. Istuuduin yhdelle seinustan tuoleista ja yritin näyttää rennolta; olihan minulla Talvelan kirje taskussani.

Jokainen vuorollaan esitti asiansa von Bahrin sihteerille. Lähes kaikki keskustelut käytiin saksaksi. Kielenkäyttö oli muodollisen kohteliasta, jonkinlaista virallistettua, sosiaalista hierontaa. Sihteeri kuunteli audienssinanojia tyynen asiallisesti, otti vastaan heidän kirjeensä, mutta päästi vain ani harvan von Bahrin huoneeseen.

Lehdistöpäällikön sihteeri, joka itsevaltiaasti hallitsi vastaanottohuonetta, oli tyylikäs upea nainen, huolellinen, kevyt meikki korosti hienostuneesti hänen tyylikkäitä piirteitään. Hän oli hyvin tietoinen omasta viehätysvoimastaan ja vallasta, jota hän käytti von Bahrin puheille pyrkijöiden suhteen. Sihteerin upeat sääret olivat tehdä minut hulluksi niin kuin varmaan kaikki muutkin huoneessa. Turhaan ei puhuta oopperan erotiikasta tai Liedin Liebesschmerzistä.

Sihteeri käänsi hymyillen katseensa minuun. Nousin ylös, menin hänen luokseen vastaanottoiskille, selitin asiani englanniksi ja näytin Talvelan kirjettä. Hymyillen hän ojensi kätensä.

”Voihan paska! Näinkö tässä kävi”, ajattelin. Olin jo nähnyt miten useimmille muille pyrkijöille oli käynyt, joten en antanut kirjettä. Sanoin, että Herr Talvela oli käskenyt antaa kirjeen henkilökohtaisesti.

Vien Herr von Bahrille kirjeesi, ja kerron, että tuot Herr Talvelalta terveisiä, hän vastasi saksaksi.

Dein Brief! Kirjeesi! Ei auttanut mikään. Pakko oli suostua. Seisoskelin levottomana tiskin edessä. Vilkuilin ympärilleni, pukumiehet katselivat takaisin tuskin havaittava, vino hymy suupielessä.

Yhtäkkiä lehdistöpäällikön toimiston ovi lennähti auki ja itse Herr von Bahr ryntäsi luokseni, taputteli minua olkapäälle ja tiedusteli mitä Martille kuuluu, ikään kuin olisin Herr Talvelan kovinkin läheinen ystävä. Ah, mein junger Freund! Puhutteko saksaa? Einbißchen, ja! Vastasin. Einbißchen!  Wunderbar! Einbißchen riittää mainiosti hän nauroi. Kerroin hänelle Savonlinnan juhlista ja mainitsin, että laulan kuorossa. Hän oli kuitenkin enimmäkseen kiinnostunut Herr Talvelan kuulumisista. von Bahr tiedusteli minulta, moneenko esitykseen olin ajatellut tulla. Olin ajatellut, että yksikin lippu olisi loistava voitto; kuulin kuitenkin itseni sanovan, että neljää esitystä olin ajatellut. En ollut uskoa tuuriani. Sain lipun jopa Parsifaliin , mikä Wieland Wagnerin maineikkaana ohjauksena oli viimeistä kesää ohjelmistossa.

Herr von Bahr selitti jotakin saksaksi sihteerilleen niin nopeasti, etten ymmärtänyt, kääntyi sitten minun puoleeni ja sanoi, ettei hän valitettavasti voi taata kaikkien neljän lipun olevan permantopaikkoja. Jokin niistä saattaa olla ensimmäisellä parvella aitiossa. Lopuksi hän kysyi, sopiko minulle sellainen järjestely, että haen jokaisen lippuni puoli tuntia ennen esitystä lehdistökansliasta hänen sihteeriltään? Mikäs sen ihanampaa, sanoin saksaksi. Von Bahr nauroi ja vilkaisi sihteeriään. Ennen poistumistaan hän tarkasteli huvittuneena asuani ja kysyi, missä asuin Bayreuthissa ollessani. En vielä tiedä, vastasin. Niinpä hän neuvoi minut Berufschulelle eli keskusammattikoululle, jossa kansainvälinen musiikinopiskelijoiden kesäkurssi majaili. Jos ongelmia tulee, ottakoot yhteyttä häneen. Auf Wiedersehen, mein junger Freund! Und grϋsse Herr Talvela fϋr mich! Sitten toimiston ovi sulkeutui ja hän oli poissa. Jatkoin asiointia upean sihteerin kanssa. Olin riemuissani lipuista, ja minua alkoi huvittaa, koska nyt sihteeri teititteli minua.

Lähdin takaisin Berufschulelle, jossa olin asunut Sibelius Akatemian opiskelijaryhmän luona salaa jo kolme päivää. Nyt minulla oli sinne virallinen lupa!   Kävellessäni pohdiskelin ällistyneenä tapahtunutta.  Aloin kulkiessani ymmärtää, kuinka vaikutusvaltainen ja arvostettu laulaja Talvela maailmalla oli. Se että jotakin nuorta kollia, vaikka hän vain toi terveisiä Talvelalta, pidettiin Bayreuthissa kuin piispaa pappilassa, merkitsi jotakin, jonka merkittävyyden mittasuhteita en savonlinnalaisesta näkökulmasta ollut osannut hahmottaa. Savonlinnalainen sammakkoperspektiiviini alkoi murtua ja avartua.

Poikkesin Der Fliegenden Holländeriin, vanhan Herr Buschin isännöimään oluttupaan. Olin muissa maailmoissa, minut oli vallannut jonkinlainen Parsifal- euforia! Tuntui kuin olisin rakastellut ja saanut ehtoollisen samaan aikaan. Kolmannen tuopillisen jälkeen aloin hitaasti ymmärtää Talvelan vision oopperajuhlien uudesta tulemisesta!  Koko Taikahuilu-prosessin äärettömän upea, julkean briljantti komeus alkoi kokonaan hahmottua minulle. Talvela siis tähtäsi suoraan kansainväliseen huipputapahtumaan! Sellaisiin oopperajuhliin, joka tulisi kilpailemaan tasapäisesti eurooppalaisten musiikkijuhlien kanssa. Taikahuilulla valettiin pohja, jonka päälle rakentuisi jotakin kerta kaikkiaan ainutlaatuista ja suurenmoista. Tilasin vielä tuopin. Olin niin vaikuttunut ja niin olevinani, että jos egoni olisi tuolla hetkellä tökätty puhki, niin koko Herr Buschin kapakka olisi lentänyt taivaan tuuliin.

Pekka Ojalehto