Thielemann vaalii romantiikan mahlaa

© N.IKEGAMI / SUNTORY HALL

 

Christian Thielemann voi olla maailman paras Wagner- ja Strauss-kapellimestari, saksalaisuuden pyhän Graalin vartija, kunhan hän malttaa olla tuomatta omaa egoaan työhön. Rondo seurasi hänen johtamiaan esityksiä syksyn aikana Wienissä ja Tokiossa.

 

Christian Thielemann, 60, on viimeinen mohikaani aikana, jolloin kapellimestarin täytyy olla monipuolinen, avoin ja joviaali. Hän on rehellisen konservatiivinen keskittyessään saksalaisromanttiseen ohjelmistoon. Hän on rajoittanut uransa viime vuosina saksalaiselle kielialueelle, joiden huippuorkestereita hän johtaa mielellään myös niiden Aasian-kiertueilla.

Lentokoneissa istumisen sijaan hän posottelee mieluummin Porschellaan kotoaan Potsdamista Dresdeniin, jonka Staatskapellen ylikapellimestarina hän on ollut vuodesta 2012 – ja Bayreuthiin, jossa Katharina Wagner loi häntä varten festivaalin musiikillisen johtajan tittelin 2015. Miksi kaikkien pitäisikään tehdä kaikkea ja olla kaikkialla? Thielemann haluaa vaalia saksalaisen soinnin jalostuneinta ydinmahlaa, ja siinä hän on voittanut myös muusikoiden luottamuksen.

Hankalan persoonan maine on kuitenkin saatellut häntä koko uran ajan. Jo alkuaikoinaan Nürnbergin oopperassa hän joutui sopimuskiistoihin oikeutta myöten. Berliinissä hän erosi Deutsche Operin Generalmusikdirektorin paikalta, koska ei saanut säästökuurilla olleelta talolta orkesterille lisää resursseja ja palkkaa. Luottamuspulaan loppui myös ylikapellimestarin kausi Münchenin filharmonikoissa, kun orkesterin johto ei uusinut sopimusta.

Konservatiivinen Dresden tuntui olevan ideaali laskeutumispaikka. Siellä Thielemann halusi keskittyä vain Staatskapellen ylikapellimestarin tehtäviin eikä ottaa vastuuta oopperasta, jonka osa orkesteri on. Hänen työpanoksensa määrään talo ei aina ole ollut tyytyväinen.

Residenssin saaminen Salzburgin pääsiäisfestivaalilta nosti kuitenkin kivasti hänen ja dresdeniläisten statusta. Mutta sielläkin Thielemann ajautui menneen syksyn aikana valtataisteluun uuden intendentin kanssa ja joutuu lähtemään. Se oli kirvelevä tappio.

Bayreuthissa Thielemann on joka tapauksessa saanut gurun aseman, eikä sitä varmaan kukaan ole häneltä pois ottamassa: sen verran jalostuneita ja syvällisiä hänen johtamansa esitykset ovat olleet. Hän kuuluu myös Wienin filharmonikkojen suosikkikapellimestareihin.

 

Strauss-huumaa parhaimmillaan

Haastatteluissaan Thielemann on sanonut pitävänsä käsityömäisyyttä korostavasta Kapellmeister-tittelistä. Sen uskoo, kun katsoo hänen johtamistaan: lyönti on kotikutoisen näköistä ja vailla itsekorostusta ja tehon tavoittelua. Muusikoihin hänellä on silti intensiivinen katsekontakti.

Joskus hän harrasti vähän Furtwängler-kopiointia vellovine tempoineen, mutta viime aikoina hän on löytänyt luontevamman tavan vapauttaa musiikin virtailua. Samalla suureelliset elkeet ovat korvautuneet kuuntelevalla, kamarimusiikillisella lähestymisellä.

Kaikkea sitä parasta, mitä Christian Thielemann voi tarjota, edusti Richard Straussin Die Frau ohne Schatten -esitys Wienin valtionoopperassa lokakuun lopussa, joka kuului Rondon ja OK-matkojen lukijamatkan ohjelmaan. Kyseessä oli juhlaesitys, sillä tasan sata vuotta aiemmin symbolistinen satuooppera näki päivänvalonsa samassa talossa Frank Schalkin johdolla. Thielemann kunnioitti historiallista kontekstia käyttämällä alkuperäistä Schalkin partituuria, ilman myöhempiä leikkauksia. Näin kestoakin tuli lisää, ja teoksen yltäkylläisyys korostui.

Die Frau ohne Schattenin orkesteri on jaettu tarinan sfäärien mukaisesti niin, että henkien maailmaa säestää pieni soittajisto korkeine helinöineen, ihmisten maailmassa soivat intohimoiset värit ja laveat melodiat, ja suurissa käänteissä koko kosmos tuntuu muljahtavan sijoiltaan.

Thielemann eritteli kaiken mestarillisesti, sääteli balanssia tarkasti, noukki hiljaisten yksityiskohtien magiaa ja avasi kaikki luukut, kun sen aika tuli. Wagneriaaninen myyttisyys korostui, kunhan unohti libreton poroporvarilliset puolet lapsentekoon kannustuksineen.

Orkesteri lankesi loveen niin, että oli oikeutettua pitää sitä maailman parhaana alallaan. No, ei huonoa soittoa kuule Metropolitanissa, La Scalassa tai Baijerin valtionoopperassakaan, mutta wieniläisillä on se ylimääräinen vaihde, joka parhaina iltoina nostaa sen ainutlaatuiseksi.

 

Camilla Nylundin suurtyö

Die Frau ohne Schatten sopii sikälikin wieniläisten tulkittavaksi, että teos heijastaa kaikissa freudilaisissa neurooseissaan vuosisadan alun Wienin maailmaa. Ranskalainen ohjaaja Vincent Huguet oli ottanut mukaan myös sodanjälkeisiä tunnelmia tuhotun keisarikunnan kuvineen. Se oli vähän irrallista, sillä muuten tapahtumat pysyivät sadun tasolla.

Kovin vakuuttavaa teatteria Huguet ei ollut saanut loihdittua vaan jätti solistit usein yksin. Silti tässä oopperassa musiikki on se, jonka mukaan mennään. Toimiakseen se vaatii täysin aukottoman viiden huippusolistin kvinteton, ja Wienissä sellainen oli saatu.

Camilla Nylund loisti Wienin Die Frau ohne Schatten -esityksessä. Christian Thielemann johti Wienin filharmonikkoja pari viikkoa myöhemmin myös Tokion Suntory Hallissa. © MICHAEL POEHN

Camilla Nylund teki keisarinnana yhden uransa hienoimmista roolitöistä. Hänen sopraanonsa säteili ensin taivaallista valoa hahmon henkiolentomaisuuden mukaan, mutta kun hän tuli ihmisten maailmaan oppimaan myötätuntoa, se soi yhä raastavammin ja haltioituneemmin. Hän tarjosi laulua tasolla, johon kukaan muu suomalainen ei nykyään tässä fakissa yllä.

Yhtä huikea oli Nina Stemme Värjärin vaimona, keisarinnan karhean realistisena ja maanläheisenä vastapoolina. Hahmon turhautumat, ristiriidat, intohimo ja rakkaus antoivat Stemmen veret seisauttavalle äänelle sellaista inhimillistä tarttumapintaa, jossa se syttyi roihuun. Roolin esikuvana oli Straussin oma sopraanovaimo Pauline, joka oli tunnettu äksyisyydestään.

Mihoko Fujimura teki Imettäjästä kylmemmän, jopa kyynisen hahmon, mikä sopi hyvin naistrion keskinäiseen kemiaan. Thomasz Konieczny oli Värjärinä itse hyvyys ja kiltteys, mikä kuului myös baritonin lämpimässä soinnissa.

 

Valssipyörre jatkui Japanissa

Pari viikkoa ”Die Fraun” jälkeen Thielemann ja Wienin filharmonikot (nyt siis muusikoiden hallinnoimana instanssina – samat muusikot soittavat Wienin valtionoopperassa) kohtasivat pitkällä kiertueellaan Kiinaan ja Japaniin. Kummassakin maassa maestroa jumaloidaan länsimaisen musiikkimaailman sankarina – en ole pitkään aikaan nähnyt sellaista henkilöpalvontaa kuin Tokion Suntory Hallin konserttien jälkeen sadan metrin nimmarijonoineen.

Japanissa klassisen musiikin yleisö tuntuu rakastavan kaikkea, joka alkaa nimillä Wien tai Berlin. Siksi oli tuotannollisesti täysin normaalia, että molempien filharmonikot olivat samaan aikaan kiertueella maassa. Wieniläisillä oli kahdeksan konserttia. Rahoittajia ja yleisöä riittää aina.

Itävallan ja Japanin diplomaattisuhteiden solmimisesta on tullut kuluneeksi 150 vuotta, ja Itävalta käytti filharmonikkojen kiertuetta häikäilemättömästi maabrändäyksen välineenä. Mukana rummuttivat Salzburgin festivaali ja monet muut. Tähän verrattuna Suomen ja Japanin 100-vuotisia suhteita on juhlittu lähinnä intiiminä perhetapahtumana.

Ohjelmisto oli juuri sitä, mitä japanilaiset haluavat kuulla: Strauss-dynastian valsseja, Richard Straussin sävelrunoja ja Ruusuritari-sarjaa sekä Anton Brucknerin kahdeksas sinfonia.

Thielemann ei ehkä ole mentaliteetiltaan wieniläinen nautiskelija, ja hän tekikin viisaasti jättäytymällä itse sivuun Wienin filharmonikkojen avatessa koko Strauss-geeniperintönsä. Oli nautinto kuulla uudenvuoden konserttien ohjelmaa kollektiivisesta tajunnasta kumpuavine fraseerauksineen ja rytmikorostuksineen mutta ilman itse massatapahtuman seremoniallisuutta.

Menin suurin odotuksin myös Brucknerin kahdeksannen esitykseen – muistaen silti sen, että Thielemannin 2012 Dresdenin Staatskapellen kanssa tekemä levytys jätti toivomisen varaa. Mutta ei kai nyt voi mokata, kun on enemmän kokemusta ja edessä Wienin filharmonikot?

Yllätys olikin, että Thielemann toisti kaikki silloiset virheensä. Hän ei malttanut antaa asioiden kehkeytyä rauhassa, mikä on koko jättisinfonian avain, vaan aloitti nousuja liian aikaisin, jolloin todellisten kliimaksien kohdalla eväät oli jo syöty, ja jouduttiin pusertamaan turbovaihteella.

Komeaa, herooista soittoa oli kyllä kuulolla, mutta ei sellaista arkkitehtuurin linjaa kuin mitä bruckneriaaninen ajan manipulointi vaatisi. Hitaan osan hellivät soinnit antoivat silti lohtua, ja toistuvat, pyhää kohti kurkottavat eleet loivat yhtä lailla aistillisen tunnelman.

Harri Kuusisaari

 

 

Rondo Classic ja Ok-matkat tekevät lukijamatkan Dresdeniin 14.–17.2. Christian Thielemann johtaa silloin Semper-oopperassa Wagnerin Nürnbergin mestarilaulajat. Muutamia paikkoja jäljellä. Tiedustelut: Ok-matkat, puh. 90-2510 2050.