Teatteriaarre heräsi henkiin

 

Nicola Porporan Carlo il Calvo on täynnä intrigejä ja ihmissuhdesotkuja, mutta barokkioopperan tyylin mukaisesti loppu on onnellinen, ja oikeamielisyys voittaa. © Falko von Traubenberg

 

Wagner-tuubien sijaan Bayreuthissa soivat tällä kertaa suolikielet, ja sankaritenorien tilalla heläyttelivät kontratenorit. Kaupungin vanha ooppera on Euroopan suurin alkuperäisenä säilynyt barokin ajan hoviteatteri, ja uusi barokkifestivaali antoi siellä ruhtinaallisen korvauksen Vihreän kukkulan menetetystä Wagner-kesästä.

 

Bayreuth tunnetaan lähes yksinomaan Richard Wagnerin viimeisenä kotipaikkana ja hänen festivaalinsa ja teatterinsa tyyssijana. Perspektiivi on kuitenkin liian lyhyt, sillä kaupungissa tapahtui sivistyksen alalla paljon jo ennen Wagneria.

Bayreuthin maakreivitär Wilhelmine oli oopperaentusiasti, joka järjesti esityksiä ja rakennutti kaupungin kokoon nähden suureellisen teatterin juhlistamaan tyttärensä häitä vuonna 1748. Sen suunnittelivat aikansa kuuluisimpaan teatteriarkkitehti- ja lavastajasukuun kuuluneet Giuseppe Galli Bibiena ja hänen poikansa Carlo. Lopputulos oli häikäisevä italialaisessa barokkiloistossaan.

Arkkitehtuurissa on detaljien rikkautta ja majesteettisuutta, joka heijasti aikansa klassisten taiteiden ihanteita. Koko teatterin rakenne symboloi hallitsijan asemaa kaiken keskipisteenä. Giuseppe Galli Bibiena tuli tunnetuksi keskeisperspektiiviä hyödyntävistä lavastuksistaan, joissa arkkitehtuuri ja kuvataide kohtasivat. Siitä esimerkkinä on teatteriin rekonstruoitu lavastus, joka on esillä kiertokäyntien aikana.

Teatterin avaamisesta alkoi oopperan kukoistuskausi Wilhelminen – joka veljensä Fredrik Suuren tapaan myös itse sävelsi – äidillisessä syleilyssä. Puitteillaan Bayreuth kiilasi Wienin, Dresdenin ja Münchenin rinnalle, vaikkei sillä ollutkaan varaa kalleimpiin tähtilaulajiin. Wilhelminen kuoltua buumi laantui, mutta talo säästyi niin tulipaloilta kuin purkamisilta, toisin kuin useimmat barokkiteatterit.

Sveitsissä maanpaossa ollut Richard Wagner kuuli vuonna 1860 kapellimestari Hans Richteriltä Bayreuthin suuresta näyttämöstä, jolla Tannhäuser oli vastikään esitetty. Hän pääsi paikan päälle 1871 ja sai idean oman festivaaliteatterinsa perustamisesta kaupunkiin. Vain vuoden kuluttua Festspielhausin peruskivi oli muurattu Vihreällä kukkulalla, ja sen kunniaksi Wagner johti Beethovenin yhdeksännen sinfonian Markgräfliches Opernhausissa.

Vaikka Bayreuthin oopperatalo on säilynyt hyvin, sen pinnat ehtivät vuosien varrella tummua ja nuhjaantua. Perusteellisen restauroinnin aikana kaikki puhdistettiin, ja nyt talon kultakoristeet loistavat alkuperäisessä hehkussaan. © BAYERISCHE SCHLÖSSERVERWALTUNG, ACHIM BUNZ, MÜNCHEN
© BAYERISCHE SCHLÖSSERVERWALTUNG, ACHIM BUNZ, MÜNCHEN
© Andreas Harbach

Parempaa paikkaa barokkioopperan festivaalille ei ole.

Vuosien mittaan rokokookaunotar jäi Wagner-palvonnan varjoon. Se on palvellut enemmänkin museona kuin elävänä kulttuurikeskuksena. Alkuperäisen näyttämökoneiston osia säilyi aina 1960-luvulle asti, jolloin ne valitettavasti tuhottiin. Unescon maailmanperintöluetteloon talo pääsi 2012, ja pari vuotta sitten se avattiin jälleen perusteellisen restauroinnin jälkeen.

© FEUERPFEIL VERLAG – BAYERISCHE SCHLOESSERVERWALTUNG

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi