Tampere Biennale etsi merkityksiä marginaaleista ja kokeellisuudesta

Markus Fageruddin ooppera Silvia ja minä oli biennalen yleisöystävällistä antia. Kuningatar Silviana oli Riikka Hakola ja Elisabethina Johanna Rusanen-Kartano. Jutun kuvat: Maarit Kytöharju

Viime viikolla pidetty Tampere Biennale toi jälleen esiin laajan kirjon uutta musiikkia Suomesta ja ulkomailta. Valtavirran sijaan huomio kohdistui erilaisiin luovan säveltaiteen marginaaleihin sekä eri taiteiden välisten rajapintojen tutkimiseen.

12 konserttia, noin 40 teosta, joista yli 20 kantaesityksiä, neljä klubi-iltaa, yksi kamariooppera, kaupunkitapahtumia, keskusteluja, seminaari, äänitaiteen näyttelyjä, monia tapahtumia sisältävä perhepäivä.

Siinä raamit 11.-15. huhtikuuta pidetylle Tampere Biennale –nykymusiikkitapahtumalle. Tampere Biennale on vuodesta 1986 lähtien tuonut uutta musiikkia yleisön kuultavaksi. Alkuperäisenä ajatuksena oli edistää nimenomaan suomalaista musiikkia vastapainoksi viisi vuotta aiemmin perustetun Helsinki Biennalen kansainvälisyydelle, mutta vaikka Tampereellakin painopiste on yhä suomalaisessa musiikissa, on festivaalin ilme tullut kansainvälisemmäksi.

Tämänvuotinen tapahtuma oli jälkimmäinen kahdesta säveltäjä Sami Klemolan suunnittelemasta festivaalista, ja kummallakin festivaalilla hänen kädenjälkensä on näkynyt vahvana. Hänen taiteellinen johtajuutensa on merkinnyt suuremman huomion kohdistumista marginaaleihin, musiikinlajien ja eri taidemuotojen rajapinnoille, performansseihin ja eksperimentaalisuuteen. Kokeilevuus näkyi myös klubi-illoissa, jotka ovat usein olleet eräänlaisia irtiottoja konserttien haastavuudesta mutta joissa oli nyt monia eksperimentaalisia esiintyjiä.

Nähtäväksi jää, mihin suuntaan festivaali kehittyy seuraavalla kerralla vuonna 2020, kun uutena taiteellisena johtajana on Jennah Vainio.

Ensemble Garagen kokeellinen, performanssipitoinen konsertti jäi hajanaiseksi.

Laaja tyylillinen asteikko

Kokeilevia elementtejä on toki esiintynyt Tampere Biennalessa aiemminkin, mutta Klemolan kaudella niiden painoarvo on kasvanut olennaisesti. Kuvaava oli tämänvuotisten juhlien motto “Vapaat radikaalit”.

Kokeilevuus sekä rajapintojen ja marginaalien tutkiminen sisältävät lähtökohtaisesti myös riskinsä, eikä niiltä täysin vältytty tämankertaisillakaan juhlilla. Esimerkiksi muutamat saksalaisen Ensemble Garagen performanssipitoisen konsertin teoksista jäivät hajanaisten luonnosten asteelle tai muutoin merkitykseltään hämäriksi. Kiinnostavia ne silti saattoivat olla.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

Kimmo Korhonen