Taidetehtaan juhlaa ja arkea

 

Berlioz’n Troijalaisten alkuosa kertoo Troijan tuhosta puuhevosineen ja jälkiosa Didon ja Énéen rakkaustarinan Karthagossa, joka päättyy sankarin seuratessa kutsumustaan lähteä Italiaan. Pariisissa jälkiosa sijoittui sotavammaisten psyykkiseen kuntoutuskeskukseen, jossa pelataan pingistä ja tehdään voimisteluliikkeitä. © Vincent Pontet

 

Pariisin ooppera juhlii tällä kaudella kahta merkkipäivää: on tullut kuluneeksi 350 vuotta laitoksen perustamisesta ja 30 vuotta Bastillen talon avajaisista. Suurella taidetehtaalla on syynsä löytää uutta yleisöä: sillä on miljoona lippua kaudessa myytävänä. Raflaavien ohjausten linja on kuitenkin riskialtis.

 

Pariisin ooppera perustettiin vuonna 1671 Académie d’Opéran nimellä, kun kuningas Ludwig XIV antoi runoilija Pierre Perrinille yksinoikeuden oopperaesitysten järjestämiseen. Muutaman vuoden kuluttua oopperanjohtajan arvon sai säveltäjä Jean-Baptiste Lully, joka paradoksaalisesti italialaisena sai luoda ranskalaisen oopperatyylin, lyyrisen tragedian. Samalla nimeksi vaihtui Académie Royale de Musique.

Nyt kun talo juhlii 350-vuotista historiaansa, silmään pistää, että ohjelmassa ei ole ainuttakaan Lullyn oopperaa, eikä ranskalainen perinne ole muutenkaan järin hyvin edustettuna. Alkuvuodesta tosin ensi-iltaan tuli uusi tuotanto Berlioz’n Troijalaisista. Se on ikoninen teos, jolla myös Bastillen oopperatalo avattiin. Lähimmäksi oman perinteen juuria pääsee ensi syksynä ensi-iltaan tuleva Rameaun Les Indes Galantes.

Vilkaisu lukuihin selittänee, miksi talon täytyy pysyä valtavirran edustajana – jota suurin osa ranskalaisesta ohjelmistosta ei edusta. 220 miljoonan euron budjetillaan se on Euroopan suurin. Julkisen tuen osuus on 95 miljoonaa, eli omaa varainhankintaa on yli puolet.

Myytäviä lippuja on miljoona vuodessa. Se on hurja määrä, vaikka taloja onkin kaksi, 1700-paikkainen, vuonna 1875 avattu Palais Garnier ja peräti 2700 henkeä vetävä Bastille.

Nykyinen johtaja Stéphanie Lissner sanoikin kauden lehdistötilaisuudessa saman, minkä varmaan kaikki kollegat: suurin haaste on uuden yleisön löytäminen.

Ikuisuusongelman eli nuoren (ja itse maksavan) yleisön suhteen talo onkin päässyt pidemmälle kuin moni muu, sillä kohderyhmälle räätälöidyn hinnoittelun ja kasvatustyön ansiosta sen osuus on noussut. Yleisön keski-ikä putosi viime kaudella 46 vuoteen, mikä on kansainvälisesti vertailtuna alhainen, ja lähes 100 000 katsojaa oli alle 28-vuotiaita.

Juhlakaudella keinoksi on otettu mahdollisimman monien ja innovatiivisten ohjaustyylien esittely. Kaikki mahdolliset tämän hetken ohjaajagurut ovat esillä. Raflaavien ohjausten politiikkaan sisältyy myös riskejä. 

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

Harri Kuusisaari, Pariisi