Siirtymäajan keskellä

 

”Mitä vanhemmaksi tulee, sitä lyhyemmässä ajassa oppii oppimaan uusia asioita ja suunnittelemaan omaa harjoitteluaan.” © Heikki Tuuli

Senja Rummukaisen nimi on ponnahtanut tänä keväänä esille lukuisien orkesterien kausiohjelmista. Kiireinen sellosolisti puhui Rondolle harjoittelun tasapainotuksesta, opettajien merkityksestä sekä siitä, miltä tuntuu vaihtaa roolia kilpailijasta tuomaristoon.

 

Koronan vaikeuttaessa ulkomaalaisten muusikkojen rajanylityksiä on sellisti Senja Rummukainen huomannut tämän kevään kalenterin täyttyneen yllättävästi. Vaikka joitain esiintymisiä onkin edelleen peruuntunut, soitti Rummukainen tammikuussa Schumannin konserton Tapiola Sinfoniettan kanssa ja soolokonsertin Klassinen Hietsu -konserttisarjassa. Ainakin vielä tämän artikkelin kirjoitushetkellä on Shostakovitshin ensimmäinen sellokonsertto luvassa maaliskuun lopussa Vaasassa ja Seinäjoella, Elgarin sellokonsertto Helsingin kaupunginorkesterin solistina toukokuussa, ja maaliskuun alun Cellofest-tapahtumassa Joonas Kokkosen konsertto Turun filharmonisen orkesterin solistina, 1700-luvun säveltäjä-sellisti Carlo Grazianin konsertto Sibelius-Akatemian kamariorkesterin kanssa ja kaksi kamarikonserttia.

”Grazianin konsertto on ihan uusi tuttavuus minulle, ja aika lailla maailmallekin. Se on ainakin kerran levytetty; en tiedä, onko hänen musiikkinsa ollut kadoksissa vai vain jäänyt unohduksiin. Martti Rousi pyysi, voisinko soittaa sen, ja sen rinnalla esitän myös Offenbachin Jacquelinen kyyneleet”, Rummukainen kertoo. ”Kokkosen konserton olen esittänyt vain kerran aiemmin, mutta silti se tuntuu jo rakkaalta ja läheiseltä. Se on huikean hieno kappale, jonka pitäisi kuulua kaikkien suomalaisten sellistien kantarepertuaariin.”

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi