Queer-ylpeyttä ja kaappikulttuuria

 

© DOVILE SERMOKAS

Urkuri Cameron Carpenter tunnetaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen puolestapuhujana. Hänen anteeksipyytelemättömästi normeja haastavan esiintymisensä on sanottu tuovan sekä urut että urkurin ryminällä ulos kaapista. Mutta ollaanko klassisen musiikin maailmassa kaapissa yhä vielä, kun ensimmäisistä Gay Pride -marsseista on kulunut 50 vuotta?

 

Spektaakkelia ja kimaltelevia asuja rakastava Cameron Carpenter (s. 1981) saattaa tuoda mieleen Liberacen. Mutta toisin kuin Liberace, hän on häkellyttävän taitava muusikko ja virtuoosi. Varsinkin hänen balettitanssia muistuttava jalkiotekniikkansa on vailla vertaa.

Kun Carpenter esiintyi Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 2012, Lahden Sibeliustalon urut eivät kestäneet hänen käsittelyssään. Sitten hän rakennutti itselleen digitaaliset urut, jotka mahtuvat äänentoistojärjestelmineen kahteen rekkaan ja kulkevat hänen mukanaan ympäri maailmaa. Carpenter halusi vapauttaa urut kätketystä asemastaan ja samalla urkurin ilmaisun; soitin taipuu notkeasti mihin tahansa musiikkityyliin. Päivitetyn soittimen tuominen konserttisalien valokeilaan merkitsee hänelle myös uudenlaista suhdetta yleisöön, urkutaiteen ja klassisen musiikin tuomista tulevaisuuteen.

Urkujen vapautusliikkeeseen liittyy erottamattomasti Carpenterin androgyynisen olemuksen estoton seksualisoiminen rocktähtimäiseen tapaan. Sukupuolirooleilla leikittelevässä esiintymisessä näkyy David Bowien camp-estetiikan vaikutus. Carpenter luonnehtii seksuaalisuuttaan radikaalisti kaiken kattavaksi ja kertoo kokeneensa sukupuoli-identiteettinsä häilyvänä. Hän haastaa mielellään normeja, mitä ne milloinkin ovat. Voi siis sanoa, että hän jos joku on queer.

On kiinnostava tosiasia, että urkurien joukossa on poikkeuksellisen vahva edustus homoseksuaalisia miehiä. Carpenter arvelee sen johtuvan muun muassa siitä, että kirkot, vähän kuten teatteritkin, voi rituaaleineen ja seremonioineen nähdä camp-ympäristöinä. Toisin sanoen ne ovat houkutteleva miljöö sellaiselle huumoria ja vakavuutta yhdistävälle roolileikille, joka on kuulunut homomiesten kulttuuriin.

Tiedetäänkin, että historian saatossa homoseksuaaliset urkurit ovat vaalineet omaa hienovaraista camp-kulttuuriaan kirkkojen ja urkuparvien suojissa. Carpenter nostaa sen uusiin sfääreihin hyödyntämällä konserteissaan kaikkia camp-estetiikan keinoja, kuten jo ennestään kauniin musiikin kuorruttamista lisäkoristeilla tai vastakkaisten elementtien yllättävää yhdistelyä.

Cameron Carpenter haluaa vapauttaa urut kirkkosoittimen roolista, ja samalla hän seksualisoi androgyynisen olemuksensa rocktähtimäiseen tapaan.

Carpenter törmäyttää eri musiikkityylejä ja -genrejä. Urkuja hän käsittelee tiuhoin rekisterinvaihdoksin, mikä tuottaa kameleonttimaisen soundien kirjon. Erilaisten äänten, roolien ja identiteettien leikissä korostuu ennen kaikkea performanssin taito. Tämä ei tarkoita, että Carpenterin soitosta puuttuisi tunnetta. Esimerkiksi, kun laulavaan romanttiseen melodiaan ilmestyy yllättäen keinotekoinen nasaalisävy, sen voi kokea soivan suloisenkatkeraa vieraantuneisuuden kokemusta: elämä on teatteria.

Camp onkin syntynyt homoseksuaalisten miesten salaiseksi alakulttuuriksi ja selviytymiskeinoksi maailmassa, jonka tuomitseva suhtautuminen on pakottanut heidät kaappiin. Mutta onko campilla vaikutusta nykymaailmassa, jossa pop-camp on ollut pitkään valtavirtaa ja melkein kaikki on jo nähty?

 

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi