Proge eilen, tänään ja huomenna

”Aidosti uutta luova musiikki ei kai oikein edes voi olla minkään tyylilajin keskiössä.”

 

Elifantreen omintakeisen soundin ytimen muodostavat Anni Elif Egecioclu ja Pauli Lyytinen. © Heiko Purnhagen

 

Onko proge vuonna 2018 vain homehtunutta vanhan toistoa vai jotain uutta ja verevää? Alan veteraanit ovat yhtä mieltä: muoti ja ajan ilmiöt muuttuvat, mutta kun musiikki on laadukasta sekä haastaa ja kiehtoo kuulijaansa, se kestää aikaa – genrelaatikosta riippumatta.

 

Progressiivinen rock edusti syntyhetkinään, 1960-luvun lopussa, jotain radikaalisti ennenkuulumatonta. Lajityypin pioneerit ja ladunavaajat lunastivat ”edistyksellisyyden” leiman yhdistelemällä aiemmin lähinnä viihteeksi luettuun musatyyliin tuoreita ja jännittäviä elementtejä jazzin, etnon sekä klassisen alueilta.

Suomalaisen progen kehutuimman teemalevyn, Wigwamin kokeellisen Beingin, suunnitteli vuonna 1974 Jukka Gustavson. © MARJA KONTTINEN

Keulakuviksi nousivat Keith Emersonin ja Rick Wakemanin kaltaiset kosketinsoittajat, jotka syöksyivät – usein kirjaimellisestikin – viitta hulmuten sankareina näyttämölle tarjoamaan rockfaneille jotain totuttua haastavampaa. Meillä vastaavan roolin omaksuivat selkeimmin Esa Kotilainen ja Jukka Gustavson, jotka toimivat yhä aktiivisesti musiikin parissa.

Lopulta sykli kuitenkin tuli täyteen, kun punkin airueet löivät tiskiin tuoreen vaihtoehdon paikoin muodottomaksi pöhöttyneelle formaatille. Alle kymmenen vuotta oli kulunut, eivätkä Bo Hanssonin Taru Sormusten herrasta -albumin tapaiset mielikuvituksellisen rönsyilevät ja utuiset teemalevyt enää olleet trendikkäitä.

Genren aggressiivisempaa ja nihilistisempää puolta edustaneet tekijät saivat synninpäästön tai livahtivat saartoringistä: Van Der Graaf Generatorin Peter Hammill keräsi kiitosta The Sex Pistolsin suunnalta saakka, Robert Fripp puolestaan ohjasi King Crimsonin kauas uuden aallon avantgardistisempaan laitaan. Monet muut naurettiin tylysti kumoon.

Liikettä ei kuitenkaan nujerrettu. Toiminta painui maan alle, ja progesta tuli ensimmäinen marginaaliin siirtynyt kevyen musiikin ex-johtotähti. Mark Kellyn vetämän Marillionin kaltaiset bändit jatkoivat, fanit tukivat, levyjä julkaistiin ja keikkoja järjestettiin edelleen. Nyt vain kultakautta pienemmällä liekillä.

Tilanne on säilynyt näihin päiviin saakka ennallaan, ellei peräti ole musiikkikentän pirstaloitumisen myötä vähän kirkastunut. Tampereella tammikuun lopulla järjestetty Progenuary helli progennälkäisiä muun muassa Wigwam Revisited -kokoonpanolla, jonka riveissä juurikin Jukka Gustavson tyylitteli nostalgiannälkäisten riemuksi, ja ruotsalaisella Träd, Gräs och Stenarilla, joka oli omana aikanaan länsinaapurin juhlituimpia alan nimiä.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

Petri Silas