Hilja Grönfors pelasti kaaleenlaulut katoamasta

Pelimannimuotokuvia, osa 14:

Hilja Grönfors on tehnyt elämäntyönsä romanimusiikin säilyttäjänä. © Maarit Kytöharju

Mestarikansanlaulaja Hilja Grönfors huomasi 1990-luvulla romanien lauluperinteen olevan katoamaisillaan ja aloitti keräystyön, joka jatkuu tänäkin päivänä. Useampien levytysten lisäksi on romanien kansanlauluja saatu tänä vuonna vihdoin kirjan kansien väliin.

 

A. O. Väisänen, Elias Lönnrot ja Erkki Ala-Könni ovat tuttuja nimiä kansanperinteen kerääjistä puhuttaessa, mutta listaan on syytä lisätä myös Hilja Grönfors, jonka työ Suomen romanien musiikin elvyttäjänä ja esittäjänä on palkittu mm. mestarikansanlaulajan arvonimellä, Suomi-palkinnolla, Etno-Emmalla ja Kalevalaseuran tunnustuspalkinnolla. 1990-luvun puolessa välissä Grönfors havahtui romanien lauluperinteen uhanalaisuuteen.

”Koulussa romanin kieltä opettaessani huomasin, etteivät lapset enää opi kotona kansanlauluja. Tajusin, että nyt on aika pelastaa nämä kappaleet. Halusin kaiken tämän perinteen kirjoihin ja kansiin, jotta jäisi tietoon, että meillä on Suomessa ollut tällainen heimo, jolla on ollut tällainen musiikkiperinne. Ajelin ympäri Suomea omalla ajallani ja rahallani leireistä ja tapahtumista toiseen. Minulla ei ollut nauhuria, joten tein muistiinpanotyön kynällä, paperilla ja kitaralla. Jos säkeistöjä tai sanoja puuttui, niin täydensin itse samalla tyylillä. Melodiat palasivat mieleeni vuosikymmenten takaa”, kertoo Grönfors, jonka lapsuudessa romanilaulut olivat vielä elävää arkista perinnettä.

”Tänä päivänä niitä kuulee korkeintaan syntymäpäivillä, mutta lapsuuteni aikaan kaikki lauloivat niitä vielä, omat vanhemmat ja isovanhemmat. Kun muut lapset leikkivät, niin minä jäin kuuntelemaan, kun aikuiset lauloivat. En ainoastaan oppinut säveliä ja sanoja, vaan muistiin ovat painuneet myös laulajien ilmeet ja äänensävyt.”

Perinteisesti rajanvedot miesten ja naisten sekä nuorten ja vanhojen laulamien laulujen välillä ovat olleet selkeitä, mutta Grönfors on laulanut kolmelle albumilleen niitä kaikkia. ”Kerätessäni en miehiä löytänyt laulamaan, ja tärkeintä oli säilyttää laulut”, Grönfors toteaa. ”Vielä aiemmin oli ollut mahdotonta edes ajatella, että romanilauluja levytettäisiin ja esitettäisiin valtaväestölle. Ensimmäisellä levylläkin lauloin ikään kuin puolella teholla, koska koin tekeväni jotain kiellettyä. Mutta nyt keikoilla tulee ihmisiä sanomaan itku silmässä, että hyvänen aika, onko tällaista musiikkia olemassakaan?”

Grönforsin mukaan suomalainen romanimusiikki onkin Euroopassa ainutlaatuista. ”Olemme olleet täällä pohjoisessa eristyksissä, jolloin musiikki ei ole päässyt sekoittumaan niin pahasti. Muualla se on joko kadonnut tai liudentunut paikalliseen tanssimusiikkiin. Sama koskee vaatteita; eivät romanit muualla Euroopassa pukeudu kuin meillä.”

Vuonna 1952 Juuassa syntynyt Grönfors haaveili nuorena klassisen laulajan urasta. ”Ihmettelen kyllä, että mistä olen voinut sitä musiikkia lapsena kuulla. Kenties jossain kyläillessä”, Grönfors miettii. Hänen mukaansa romanilasten mahdollisuudet klassisen musiikin opintoihin olivat kuitenkin tuohon aikaan lähes olemattomat.

”Vanhemmat eivät osanneet kannustaa, ja vaikka opettajat suosittelivatkin musiikkiopintoja, niin mikään muu musiikkikoulu kuin kansanopisto ei ottanut vastaan, vaikka olisi saanut yhtä hyvät pistemäärät kuin muutkin hakijat. Parempaan suuntaan ollaan menty, mutta ei syrjintä ole vielä loppunut”, Grönfors lisää ja viittaa viimevuotiseen Työnimi-kampanjaan, jossa neljä menestynyttä yrittäjää haki töitä omalla CV:llä, mutta romaninimellä – tuloksetta.

”Taiteilijat eivät ole onneksi niin ennakkoluuloisia, ja koen saavuttaneeni suurta hyväksyntää omalle tekemiselleni. Kuitenkin esimerkiksi vielä lokakuussa [kansainvälisessä kansanmusiikkitapahtuma] WOMEX:issa Tampereella oli lavalla kyllä esimerkiksi saamelaismusiikkia, muttei romanimusiikkia. Eivät asiat mielestäni siis ole aivan kohdallaan.”

 

Ihmisoikeusliiton pääsihteeri Kaari Mattila yhdessä muusikko Paula Vesalan ja Hilja Grönforsin kanssa.

Ovet ovat kuitenkin olleet romaneille auki jo pidempään tanssimusiikin puolella. ”Ehkä siksi, että tangon kaltainen kaihomielisyys on meille helposti lähellä sydäntä”, tuumii Grönfors, jonka listaamat esikuvat ovat hekin tanssilavoilta tuttuja: ”Taisto Tammi, Markus Allan, Anneli Sari, Olavi Virta, Reijo Taipale, Eino Grön, Katri Helena, Paula Koivuniemi, Amadeus Lundberg… ja Tamara Lundin Yksinäinen pihlaja jätti 1960-luvulla lähtemättömän vaikutuksen.”

Omassa laulamisessaan Grönfors on kuitenkin ehdottoman perinnetietoinen. ”Perusasioiden pitää pysyä kasassa. Ei se oikein hyväksyttyä ole lähteä miten 30tahansa tekemään. En oikein tiedä, mitä lähtisin muuntamaan niitä lauluja esittäessä. Romanimusiikki poikkeaa niin paljon muusta suomalaisesta kansanmusiikista. Vanhoissa lauluissa kuulee vaikutteita aina Anatoliasta saakka”, Grönfors kertoo.

Perinne tarvitsee jatkajia elääkseen, mutta toistaiseksi melko harva on seurannut Grönforsia hänen jalanjäljissään. ”Johonkin päin Suomea tarvittaisiin musiikki- tai kansanopistoon oma opetuslinja romanimusiikille. Samalla voitaisiin myös vahvistaa kielen ja muun kulttuurin tuntemusta.”

Tänä vuonna ilmestyi viimein Grönforsin pitkäaikainen toive Vanhojen kaaleenlaulujen oppikirja, johon on nuotinnettu 32 romanikansanlaulua. ”Alun perin siihen suunniteltiin 125 laulua, mutta rahoitusta ei saatu tarpeeksi kaikkien saamiseksi kansiin, eikä minulla ole yksin siihen varaa”, Grönfors suree. ”Keräämäni kokoelma on kansallisaarre. Jos vasta tänä päivänä oltaisiin alettu työhön, ei enää löytyisi mitään, sillä näiden laulujen osaajat ovat jo nukkuneet pois. Olin viimeisellä mahdollisella hetkellä liikkeellä.”

Santeri Kaipiainen