Pariisin baletti löysi itsestään lapsen

Että nykybaletti voikaan olla näin hauskaa! Pariisin huipuunsa trimmatut tanssijat ottivat Playn lapsenmielisyydestä kaiken irti.

Alexander Ekmanin uusi teos Play näyttää länsimaiden parhaan balettiseurueen, Pariisin oopperan baletin erilaisessa valossa. Lapsenmielinen fantasialeikki on samalla paluuta liikkeen intuitiivisille alkulähteille. Olisiko siinä ratkaisu nykybaletin dilemmaan?

Jättimäiset ilmapallot lentelevät Pariisin Garnier-teatterissa kohti Chagallin kuuluisia kattofreskoja, ja yleisö ottaa niistä kopin. 60 000 pienemmän muovipallon sade täyttää koko lavan ja orkesterimontun, ja tanssijat kahlaavat ja heittelehtivät pallomeressä kuin ruotsinlaivoilla ikään.

Lavalla on kuutioita, joita siirrellään ja pinotaan ja joiden päällä tanssitaan – ja jotka nekin yhdessä vaiheessa kohoavat ilmaan. Palloleikkien lisäksi nähdään trampoliineja, klovneja ja astronautti. Kruunupäinen mies kävelee jättimäisessä tutussa lavan ympäri, tanssijapari harjoittaa itämaisia taistelulajeja, ja ballerinojen joukko kiitää hirviksi puettuina.

Yleisö oli ensin äimistyksestä ja sitten ihastuksesta mykkänä, kun ruotsalainen tähtikoreografi Alexander Ekman debytoi Pariisin oopperan baletissa teoksellaan Play.

Nimensä mukaisesti teos käsittelee leikkiä – sitä, miten aikuisesta voi tulla jälleen lapsi. Alkupuoliskon riemukas show saa toisella puoliskolla vastakohdakseen aikuisten ahdistavan työmaailman, jossa tanssijat suorittavat samoja mekaanisia liikkeitä kuin Chaplinin elokuvissa. Pienikin poikkeama on kielletty, ja pallomeressä tarvotaan nyt raskaasti.

Lopulta joku uskaltaa erkaantua robottijoukosta ja alkaa tehdä omaa ja riisuu univormunsa. Jokaisella on mahdollisuus hypätä oravanpyörästä ja löytää sisäinen lapsensa ja luovuutensa.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi