Ooppera unelmoi vapautta naisille

 

Joskus kunqu-esityksissä näkee Peking-oopperan vaikutteita kuten akrobaattikohtauksia. Shanghain seurueen esityksissä niitä oli erityisesti näytelmässä Hadanin uni. © Jurgen Sieckmeyer

Kiinan vanhin oopperamuoto kunqu on päässyt jälleen valtaapitävien suosioon, mutta sillä on myös huonot puolensa. Uneksiva draama sai Berliinissä kokonaisen festivaalin, jossa esiin tulivat etenkin emansipoituneet ja sankarillisesti rakastavat naiset.

 

Liike alkaa sormista ja virtaa pitkien hihojen kautta läpi koko ruumiin, melankolisesti kujertavan laulun ja tyylitellyn näyttelijäntyön yhdistyessä tarkasti synkronoituun ilmaisuun. Kunqu on esteettisyydessään ja unenomaisuudessaan aina yhtä vangitseva kokemus.

Oopperamuoto kiteytyi 1500-luvulla muusikko Wei Liangfun ja kumppaneiden jalostaessa Kunshanin alueen (nyk. Suzhou) melodioita salonkikelpoisiksi ja yhdistäessä niihin elementtejä muista tyyleistä. Siitä tuli kaikkien kiinalaisten oopperoiden äiti, kokonaistaideteos, jonka runous oli korkealaatuista ja esitystyyli hienostunut.

Alamäki alkoi, kun vauhdikkaampi Peking-ooppera voitti sen suosiossa. Toisen Japanin sodan aikoina sitä käytettiin kansallisen propagandan välineenä, ja kommunistikauden alussa itse Mao piti kunqua suuressa arvossa. Kulttuurivallankumous kuitenkin nitisti sen vanhan maailman dekadentiksi jäänteeksi, ja taiteilijat passitettiin pelloille ja tehtaisiin.

Dengin uudistusten aikana lajia yritettiin elvyttää, mutta lopullinen pelastus oli, kun Unesco vuonna 2001 julisti kunqun ihmiskunnan esittävien taiteiden aarteeksi. Se herätti myös Kiinan päättäjät, ja nykyisin ooppera on valjastettu suurvallan virallisen kulttuuripolitiikan tarpeisiin. Sen rahoitus ja koulutus on taattu, mutta kuinka käy taiteen vapauden?

Asiaa oli tilaisuus katsastaa joulukuussa Berliinissä, jossa Berliner Festspiele oli kutsunut Shanghain Kunqu-seurueen viikonlopun mittaiselle festivaalille. Tapahtuman teemana oli ”Kiinan Shakespeareksi” kutsuttu näytelmäkirjailija Tang Xianzu (1550–1616), jonka neljä oopperaa muodostavat sarjan nimeltä The four dreams of Linchuan.

Peräkkäin iltapäivä- ja iltanäytöksinä nähdyt teokset olivat The Purple Hairpin, The Peony Pavilion, The Nanke Dream ja The Handan Dream. Ne kertovat unesta tai uneksimisesta, mutta niihin sisältyy myös peitettyä yhteiskuntakritiikkiä.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

Harri Kuusisaari, Berliini