Naiset nousevat nõ-näyttämölle

 

Umewana Norika esitti hovineitoa nõ-näytelmässä Koi no Omoini (Rakkauden taakka). Staattinen rooli vaatii paljon sisäistä energiaa. © ADAM JANISCH / MUSIKFEST BERLIN 2019 / BERLINER FESTSPIELE

 

Miehisempää taidemuotoa on vaikea kuvitella kuin japanilainen, 650 vuotta vanha nõ-teatteri, mutta nyt naiset ovat nousemassa senkin näyttämöille. Tasa-arvo kuitenkin vaatisi koko taidemuodon ja yhteiskunnan uudistumista, ja se ei ole Japanissa helppoa.

 

Mieskuoro örisee kurkun uumenista, ja sen huudahdukset, lyömäsoittimien paukahdukset ja huilun vihellykset alkavat tihentyä, kun vanhan puutarhurin haamu astelee lavalle. Puutarhuri oli rakastunut hovineitoon, joka pani hänet julmaan kokeeseen: kanna raskasta kiveä talon ympäri, niin saat rakkauden. Toisin kävi, ja vanhus kuoli taakan alle.

On menossa Umewaka Kennokai -ryhmän nõ-esitys Koi no no omoni eli Rakkauden taakka Berliinin Musikfest-tapahtumassa syyskuussa. Umewaka on Japanin vanhimpia nõ-teatterin vaalimiseen keskittyneitä sukuja, ja sen juuret ulottuvat 600 vuoden päähän. Koko tänä aikana suvun ulkopuolisia jäseniä on päästetty mukaan vain sivurooleihin ja koomisiin Kyõgen-näytelmiin.

Puutarhurin haamua esittää kokenut mestari Umewaka Manzaburo III, joka peri ensemblen johtotehtävän isältään 1991. Yleisö seuraa jokaista askelta henkeään pidätellen, kun haamun hidas kävely sillan yli keskeytyy örähdyksiin ja pysähdyksiin. Yhteen asennon vaihdokseen tiivistyy kokonainen tanssi. Maallinen katkeruus ja surumielisyys etääntyy tuonpuoleisuuteen.

Silti monen katsojan katseet ovat myös näyttämön oikealla puolella, jossa petollinen hovineito istuu ilmekään värähtämättä ja ääntäkään päästämättä, mutta kaikki syyllisyydentunto silti sisällä jylläten. Hän on Umewaka Norika, yksi suvun naispuolisista esiintyjistä.

Umewakat ovat olleet edistyksellisiä sallimalla myös tyttärille pääsyn näyttämölle. Se ei ole tavallista Japanin noin 30 esitystoimintaa ylläpitävän nõ-suvun keskuudessa. 200 naista on rekisteröity nõ-teatteriin keskittyneiksi näyttelijöiksi, kun miehiä on noin 1200.

Miesvalta sementoitui Edo-periodin aikana (1600–1868). Kun nõ-kukoisti Togunawa-sogunaatin aikana, naisilta kiellettiin pääsy näyttämölle. Sille löydettiin myös uskonnollisia perusteita, onhan koko teatterimuoto vahvasti sidoksissa niin shintolaisuuteen kuin buddhalaisuuteen.

Naisten katsottiin olevan epäpuhtaita mm. synnytykseen ja kuukautisiin liittyvän verenvuodon vuoksi. Asenteet vapautuivat Meiji-uudistuksen myötä 1800-luvun lopussa, ja virallisesti tasa-arvo on ollut kirjattuna toisen maailmansodan päättymisestä alkaen.

Silti edelleen naisia on voitu kieltää osallistumasta pyhiksi pidettyihin kohtauksiin kuten rituaaliseen okinaan, jossa rukoillaan rauhaa ja pitkäikäisyyttä. Heitä on voitu myös kieltää koskettamasta pyhiä esineitä. Oleellisempaa on kuitenkin se, että pääroolit on varattu edelleen miehille, ja esiintymismahdollisuuksien rajallisuus estää ammattitaiton kehittymistä.

Kato Shingo esitti vanhaa puutarhuria, joka yritti kantaa kiveä mutta kuoli mahdottomaan tehtävään. Hänen haamunaan lavalle ilmestyi Umewaka Manzaburo III. KUVAT © ADAM JANISCH / MUSIKFEST BERLIN 2019 / BERLINER FESTSPIELE

 

Sisäisen energian mittelöt

Japanissa maan perinteisten taiteiden sisäänpäinkääntyneisyys tulee esiin monella tavalla. Ulkomaisen toimittajan on turha yrittää nõ- tai kabuki-taiteilijoiden haastatteluja ilman vaikutusvaltaisia paikalliskontakteja. Ajatus siitä, että omaa perinnettä tulisi markkinoida muulle maailmalle, tuntuu olevan japanilaisille outo. Parempi pitää oma omanaan.

Länsikiertueilla asiantila on kuitenkin toinen, sillä järjestäjien pitää hoitaa tiedotus. Itselleni koitui Berliinissä harvinainen tilaisuus saada haastatteluun Umewaka Norika. Tulkin välityksellä hän kertoi ensin tiestään nõ-ammattilaiseksi. Se alkoi kolmevuotiaana, ja koulutus oli ankaraa niin fyysisesti kuin psyykkisesti. ”Mitään tasoitusta tyttönä ei saanut – onneksi”, hän toteaa.

”Suurin osa koulutuksesta tapahtuu edelleen perheiden parissa, vaikka nõ- ja kabuki-teatteria voikin jo opiskella Tokion taideyliopistossa. Tietyn liikekaanonin hallitseminen on kaiken perusta. Sitä täytyy harjoitella niin paljon, että se tulee alitajuiseksi, ja vasta sitä kautta persoonalliset tulkinnat voivat tulla mukaan. Tietoisesti niitä ei voi mukaan ympätä”, Norika tähdentää.

Vaikka konventioiden varjelu saattaa kuulostaa kahlitsevalta, se on tehnyt nõsta ja kabukista puhdaspiirteisinä säilyneitä ja juuri siksi kiehtovia ja elinvoimaisia. Tässä on suuri ero muun Aasian – erityisesti Kiinan – perinteisten taiteiden tilaan.

Norika sanoo hovidaamin roolinsa olevan Rakkauden paino -näytelmän vaikeimpia, sillä hahmon täytyy istua paikoillaan koko ajan. ”Liikkeiden hitaus on ruumiillisesti kuluttavinta, sillä se vaatii hurjan määrän sisäistä energiaa ja läsnäoloa”, hän sanoo.

”Nõ-teatterin laulu ei ole laulua länsimaisessa mielessä, vaan siinä annetaan vaikkapa tuulelle, vedelle, luonnolle ja hengille inhimillinen ääni. Tekniikassa oleellisinta on, että koko keho avautuu laululle niin, että ilma pääsee virtaamaan vapaasti. Samalla on ymmärrettävä kaikki tuhatvuotiset henkiset taustat: buddhalaisuus, mystiset luonnonuskonnot ja muut filosofiat.”

Umewaka Kennokai -ensemblen esitys Musikfest Berlinissä alkoi nõ-tanssikappaleella Viinin henki. Viinin henkeä tulkitsivat Umewaka Yasushi ja Hasegawa Haruhiko.

Naisten löydettävä oma nõ

Alan suurimmaksi ongelmaksi Norika mainitsee sen, että koska no-teatterin juuret ovat niin vanhassa yhteiskunnassa ja sen oppiminen vaatii niin paljon, kovin monet nykynuoret eivät jaksa kiinnostua siitä. Kun nõ-sukujen pojat ovat valinneet taloudellisesti tuottavampia ammatteja, samalla naisille on auennut mahdollisuus päästä esiin. Siksi taloudellisesti huonot ajat ovat yleensä tuottaneet lisää tasa-arvoa nõ-näyttämöllä.

Naispuolista esiintyjää odottavat tuhannet haasteet näyttämöllä ja sen takana. Jotkut kokevat, ettei nainen voi tuottaa sellaista möreää ja tuonpuoleista ääntä, kuin mitä vanha mies naamion takaa voi. Mutta kyllä äänen madaltamiseen ja syventämiseen löytyy keinoja.”

”Sitä paitsi eivät miehetkään aina ole uskottavia esittäessään naisten rooleja. Enemmän kyse on yleisön tottumuksista. Jos se on tottunut näkemään päärooleissa ja kuorossa vain miehiä, ennakko-odotuksia vastaan on vaikea taistella”, Norika sanoo.

”Naisten olisikin löydettävä aivan oma tapansa tehdä asioita eikä vain matkia sitä, mitä miehet tekevät. Vasta tätä kautta naiset ottavat nõn omakseen ja pääsevät päärooleihin. Jos naisten rooli saataisiin aktiivisemmaksi, myös yleisö voisi kiinnostua vanhasta taidemuodosta uudella tavalla. Se voisi vaikuttaa avartavasti myös koko Japanin yhteiskuntaan”, Norika visioi.

Tutkijat ovat huomauttaneet, että naisilla oli suuri vaikutus jo teatterityylin synnyssä. Kamakura-periodin lopussa elänyt naisesiintyjä Hyakuman oli tunnettu kusemai-tanssista, joka perustui buddhalaisiin ja shintolaisiin teemoihin, ja nõ-teatterin isänä pidetyn Kan’amin sanotaan saaneen häneltä vaikutteita. Näytelmissä oli naisteemoja ja sukupuoliroolien liukumisia. Olisiko jo aika luopua hypermaskuliinisen samuraikulttuurin painolastista?

Harri Kuusisaari