Musiikki purkaa traumoja teatterissa

Lauri Maijalan sovittama ja ohjaama Veriruusut on KOM-teatterin kauden tapaus. Mandoliinia esityksessä soittaa Antti Autio. © Marko Mäkinen

Mitä nykyesitysten äänisuunnittelu sekä musiikkidramaturgia kertovat äänen merkityksestä teatteriesityksen kokonaisuudessa? Ainakin viime aikojen esityksissä äänellä ja musiikilla on ollut merkittävä osa sisällissodan traumojen käsittelyssä sekä nykypäivän vieraantuneisuuden kuvaajana.

 

Äkkiseltään voisi luulla, että traumojen ja vieraantuneisuuden kuvaus tarkoittaisi kahta aivan erilaista lähestymistapaa, mutta kun nykyteatteriesityksiä tarkastelee, voi huomata, että ne kumpuavat lopulta samanlaisesta oivalluksesta. Ville Kivimäen sotatraumoja käsittelevät kirjoitukset ja Elisa Aaltolan kirjoitukset empatiasta toimivat monissa nykyesityksissä äänidramaturgian ohjenuorana, tai ainakin nykyesitysten musiikkia ja ääntä on usein mielekästä tarkastella suhteessa niihin.

Eri tavoin valtasuhteita purkavat esitykset käyttävät ääntä myös feministisesti. Esityksen eri elementit, kuten teksti, ääni, visuaalisuus ja näyttelijäntyö saattavat olla esityksissä läsnä samanarvoisina vailla hierarkioita. Teatterimaailmaa sekä taidemaailmaa muutenkin ravisuttanut #metoo -kampanja näkyy esityksissä erityisenä sensitiivisyytenä kaikenlaiseen rakenteelliseen väkivaltaan, ja musiikilla ja äänisuunnittelulla rakenteellinen väkivalta tulee nykyesityksissä voimallisesti näkyviin.

On myös kiinnostavaa, miten traumojen ja vieraantumisen kuvaus äänimaailmassa ja musiikissa ei ole esityksissä johtanut siihen, että niissä asiat kerrottaisiin vain musiikilla ja äänillä ja ikään kuin ulkoistettaisiin tunteet musiikille ja äänille. Pikemminkin kyseessä on paljon hienovaraisempi ja kokonaisvaltaisempi lähestymistapa äänen ja psyyken suhteeseen. Kenties äänisuunnittelussa ja musiikissa on nykyesityksissä kyse myös jonkinlaisesta katarsiksen paluusta tai katarsiksen kaipuusta, joka kuitenkin välitetään ilman raskassoutuisuutta, nykyteatterin assosioivalla ja keveällä tyylillä.

 

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

Maria Säkö