Miten säveltää todellisuutta

Heinz-Juhani Hofmann rakastaa lukemista. ”On sanottu, että romaani on sika, kaikkiruokainen. Haluan että ooppera on sellaista.” ©Päivi Karjalainen

Heinz-Juhani Hofmann on Suomen nykymusiikkikentän omaperäisimpiä ääniä.

 

Työhuoneen seinällä lukee tikkukirjaimin: ”Ooppera on ääritilaa.” Tätä teesiä Heinz-Juhani Hofmann ei päästä silmistään. Motto kiteyttää hänen tuotantonsa: se on niin äänellisesti kuin sisällöltään äärimmäistä vokaalimusiikkia.

Hofmannin vokaaliteokset ovat käsitelleet muun muassa insestiä, alistamista ja vaikeaa isäsuhdetta. Tammikuussa kantaesitetty monologiooppera Maailmantappaja kuvasi joukkoampujan ajatusmaailmaa. Sen jälkeen, kun Hofmann kymmenisen vuotta sitten löysi oman tyylinsä, ovat kaikki teokset kiertyneet tavalla tai toisella lapsen näkökulman ympärille. Traumatisoituneen, äärimmäistä pahuutta kokevan tai hyväksyntää janoavan lapsen kautta Hofmann kanavoi omaa ahdistustaan maailman pahuuden edessä.

”Kyllä musiikissani on paljon raivonpurkausta maailmaa kohtaan”, hän sanoo. ”Pahinta on, jos maailmaa ei enää edes katso vihaisena vaan lakonisesti nauraen.”

Tätä turtumusta hän yrittää teoksillaan järisyttää. Hofmann kieltää kuitenkin olevansa yhteiskunnallinen säveltäjä, eikä hän halua asettua yläpuolisen arvostelijan asemaan. Tämä toteutuu, sillä Hofmann laittaa peliin oman haavoittuvuutensa. Hänen musiikkinsa on kouraisevan henkilökohtaista.

Haastattelussa Heinz-Juhani Hofmann puhuu peittelemättä sävellysvaikeuksista, turhautumisesta ja masennuksesta. Hän ei voi sietää teeskentelyä. Tästä lähtee hänen musiikkinsakin: miten luoda jotakin aitoa ja todellista.

Kuoroteoksessa Omakuva (2015) Hofmann tilitti tavoitteitaan pitkän kuivan kauden jälkeen: ”…ei musiikkia vaan ääntä, puhetta, tekstiä, paljon tekstiä, sivukaupalla loputtomia, tosia, rehellisiä lauseita.” Hofmannia voisikin kuvailla antisäveltäjäksi: hän säveltää musiikkia, joka yrittää olla olematta musiikkia, ja vokaaliteoksia, jotka eivät kuulostaisi laulamiselta.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

Auli Särkiö-Pitkänen