Miten kuunnella uutta musiikkia osa 2/2

Arvo Pärtin sävellykset ovat jo useiden vuosien ajan olleet maailman esitetyimpiä elossa olevan taidesäveltäjän teoksia. © KATHINKA PASVEER

“Miksi sen pitää aina olla niin monimutkaista?”

 

Niin, pitääkö? Ja onko se? Uuden musiikin monimutkaisuus on sitkeä myytti, jolla on myös vankka tausta. Kuten viime Rondon kirjoituksessani kävi ilmi, taidemusiikki on 1900-luvun aikana kehittynyt aina vain kompleksisempaan – siis kiemuraisempaan – suuntaan.

Richard Straussin partituureissa soi välillä kaksi sävellajia päällekkäin, Igor Stravinskylla jo niin monta, että analysointi oli turhaa. Arnold Schönberg heitti koko sävellajiajattelun romukoppaan ja laski sitten 12 säveltasolle optimaalisen järjestysperiaatteen. 1950-luvun sarjallisessa musiikissa matemaattisen laskennan alle alistuivat myös rytmit ja äänenvoimakkuudet. Nykyään meillä on satumaiseen laskentatehoon pystyviä tietokoneita, joiden avulla Hanspeter Kyburz laskee säveljoukkojensa algoritmeja, Claus-Steffen Mahnkopf kirjallisten viittausten esiintymistiheyttä partituureissaan ja Peter Ablinger hälyformanttien pyöristyksiä sävelkorkeuksiksi MIDI-transkriptioitaan varten.

Mutta siinä, missä viimeisin vuosisata on tuottanut monimutkaisimmat tähän asti tunnetut partituurit, on sen aikana syntynyt myös koko joukko kaikkein yksinkertaisinta taidemusiikkia. Halpahintaista yleisönkalastelua vai säveltäjien laiskuutta? Vaiko sittenkin nerokas reaktio modernin ajan taiteen loputtomaan edistysuskoon?

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

I: Hengellisyys, mystiikka ja toisto

Virolainen Arvo Pärt sävelsi nuoruudessaan mallikasta neuvostoliittolaista uusklassismia, joka lähestyi 1960-luvulla sarjallisen musiikin ihanteita. Jotakin ilkikurista hänen taiteilijapersoonassaan silti oli, sillä vuonna 1963 syntyi omintakeinen kuoroteos Solfeggio. Se noudattaa sarjallista periaatetta aivan samaan tapaan kuin viime artikkelissani esittelemä Arnold Schönbergin Valssi Op. 23 nro 5: sävelluokkarivi, jossa jokainen säveltaso toistuu vain kerran, käydään läpi yhä uudelleen eri asetelmissa. Pärtin rivissä ei kuitenkaan ole kahtatoista, vaan seitsemän säveltasoa, ja nuo säveltasot sattuvat samaan oktaaviin asetettuina muodostamaan nousevan duuriasteikon. Sanoitus on solmisaatiojärjestelmän tunteville tuttu: “Do-re-mi-fa-so…”

Teos: Arvo Pärt: Solfeggio

Naxos Music Library: PART, A.: Beatus Petronius / Missa Syllabica / 7 Magnificat Antiphons / De Profundis (Estonian Philharmonic Chamber Choir, Kaljuste), raita 19: Solfeggio

Pärt käänsi tavallaan päälaelleen modernin musiikin ongelman: musiikin suuren monimutkaisuuden, jonka äärellä kuulija putoaa kärryiltä teoksen kehitysprosessista, sen ainesten toistumisesta ja muuntumisesta. Nyt ainekset olivatkin niin yksinkertaiset, että niiden seuraaminen alkaa tuntua tylsältä. Mutta tekeekö se musiikista itsestään tylsää?

Solfeggio – joka kuoron lisäksi on sovitettu myös mm. jousikvartetille – tarjoaa mahdollisuuden pureutua yhä uudelleen toistuvien sekunti-, septimi- ja nooni-intervallien sointiin tavalla, johon hektisesti muuntuva modernismi sen paremmin kuin romantiikan ajan musiikkikaan eivät anna mahdollisuutta. Silti musiikki väreilee ja elää. 1970-luvun puolivälistä alkaen Pärt on antanut musiikkinsa väreillä tunnusomaisella tavalla, jota säveltäjä nimittää tintinnabuli-tekniikaksi. Rauhallisten kolmisointujen musiikki edustaa monelle säveltaidetta rehellisimmillään, ja se näkyy myös suosiossa: Pärtin sävellykset ovat jo useiden vuosien ajan olleet maailman esitetyimpiä elossa olevan taidesäveltäjän teoksia.

Pärtiä laveammalla pensselillä maalasi puolalainen Henryk Górecki, jonka kolmas, lisänimeltään Surullisten laulujen sinfonia, nousi valtaisaan suosioon 1990-luvulla. Kuten Pärt, hänkin koki kääntymyksen 1970-luvulla ja luopui aiemmin luomastaan tiheästä avantgarde-musiikista. Kolmannessa sinfoniassa orkesteri säestää sopraanoa, jonka laulamat tekstit ovat osittain – jälleen Pärtin tapaan – uskonnollisia.

Górecki kertaa tunteellisia melodianpätkiä, joko kaanoneiksi pinottuina tai ihan sellaisenaan, uudelleen ja uudelleen, kunnes toistaminen itsessään alkaa saada hengellistä ulottuvuutta. Surun keskellä painivalle toisto toimii lohtuna, mutta antaa hengähdystauon myös kenelle tahansa modernin elämän informaatiotulvan rasittamalle. Toisteinen musiikki antaa luvan levollisuuteen ilman jatkuvaa uusien ärsykkeiden virtaa.

Kaikkiin tuo levollisuus ei toki iske. Tarina kertoo modernismin apostolin Pierre Boulez’n istuneen Góreckin vieressä sinfonian kantaesityksessä ja lopulta viimeisen, 21 kertaa toistetun duurisoinnun jälkeen tuhahtaneen: “Merde!”

Teos: Henryk Mikolaj Górecki: Sinfonia nro 3, “Surullisten laulujen sinfonia”

Naxos Music Library: GORECKI, H.: Symphony No. 3, “Symfonia piesni zalosnych” (Symphony of Sorrowful Songs) (Upshaw, London Sinfonietta, Zinman)

Henryk Góreckin kolmas, lisänimeltään Surullisten laulujen sinfonia, nousi valtaisaan suosioon 1990-luvulla. © PEETER LANGOVITS

 

II: Toiston anatomia

Samoihin aikoihin Pärtin Solfeggion kanssa muuan amerikkalainen teki yhden kauaskantoisimmista 1900-luvun musiikkia mullistaneista keksinnöistä. Oli tammikuu 1965, ja Steve Reich istui käsittelemässä edellisenä syksynä San Franciscossa tekemäänsä äänitettä helluntailaissaarnaajan tunteikkaasta puheesta. Satunnaisen virheen vuoksi saarnaajan julistus “It’s gonna rain!” (“Alkaa sataa!”) jäi junnaamaan kahteen vierekkäiseen kasettisoittimeen siten, että toinen soittimista toisti luuppia hivenen toista hitaammin. Toistuessaan huudahdus muuttui eri äänilähteiden välisen vaihesiirtymän ansiosta vähitellen soinnikkaaksi äänimassaksi.

It’s Gonna Rain on yksinkertaisuudessaan nerokas nauhamusiikin klassikko, mutta merkittäväksi sen tekee idea, joka muovasi vahvasti minimalismiksi kutsutun liikkeen olemusta. Uuden materiaalin sijaan musiikki keskittyykin saman aineksen – joskus vain parin sävelen tai sanan – toistoon ja vähittäiseen muuntumiseen. Kuulijan huomio ei keskity materiaaliin itseensä, vaan sen kehitykseen, prosessiin.

Ei kannatakaan siis antaa seuraavan, vaihteeksi luutulla soitetun version Reichin Violin Phase -teoksesta turruttaa itseään aina vain toistuvaan sävelaiheeseen, vaan nauttia siitä, miten avoimesti teoksen kehitysprosessi avautuu lempeän näppäilyn tuudittaessa korvia.

Teos: Steve Reich: Violin Phase, versio luutulle ja elektroniikalle

Naxos Music Library: Electronic Music – LUCIER, A. / TENNEY, J. / CAGE, J. / REICH, S. (On the Carpet of Leaves Illuminated by the Moon) (Söderberg, Peters), raita 4: Violin Phase (version for lute and electronics)

Steve Reichin teoksissa kuulijan huomio ei keskity materiaaliin itseensä, vaan sen kehitykseen, prosessiin. ©TIM MOROZZO

Jos minimalistimusiikin seuraaminen on kiireiselle työlästä, todellinen keskittymiskyvyn koetinkivi ovat Morton Feldmanin myöhäiset sävellykset. Amerikkalaisen modernismin keskeinen säveltäjä luopui 1970-luvun lopulla “äänten työntelystä” ja antoi niiden soida kaikessa rauhassa. Seurauksena olivat säveltäjän viimeisen vuosikymmenen yhä pitenevät teokset: mm. 80-minuuttinen ensimmäinen jousikvartetto, yli nelituntinen trio For Philip Guston ja peräti viisi tuntia kestävä jousikvartetto nro 2.

Feldmanin eleettömässä, usein äärimmäisen hiljaisena pysyttelevässä musiikissa on elementtejä, jotka tuntuvat aluksi uuvuttavilta, mutta osoittautuvatkin vapauttaviksi. Hän toistaa tapahtumia, mutta toisin kuin Górecki tai minimalistit, ei juuri koskaan täysin samanlaisina. Tapahtumat muuntuvat, mutta eivät kehity. Feldmanin musiikin kuuntelemista voisi verrata pilvimuodostelmien seuraamiseen: sitä jaksaa huomaamattaan tehdä tuntikausia, jos päästää itsensä uppoutumaan täysin.

“Pehmeän laskun” Feldmanin musiikkiin tarjoaa hänen viimeinen orkesteriteoksensa Coptic Light, jonka kesto pysyy musiikin rauhallisuudesta huolimatta alle puolituntisena.

Teos: Morton Feldman: Coptic Light

Naxos Music Library: FELDMAN, M.: Piano and Orchestra / Cello and Orchestra / Coptic Light (New World Symphony, Tilson Thomas), raita 3: Coptic Light

Morton Feldmanin musiikin kuuntelemista voisi verrata pilvimuodostelmien seuraamiseen: sitä jaksaa huomaamattaan tehdä tuntikausia. © EARLE BROWN

 

III: Tyhjyyttä – tai kaikkea yhtä aikaa!

Postmoderni on yksi yleisimmistä, mutta samalla merkitykseltään hämärimmistä nykytaidetta määrittävistä sanoista. Onko se mitä tahansa nykyaikaisen massamedia- ja kulutusyhteiskunnan leimaamaa taidetta, vai jotakin, joka asettuu olemuksellaan “modernia musiikkia” vastaan palaamatta silti menneisyyteen?

Pikainen kysely tuttavapiirissäni nosti mm. John Cagen kuuluisimman teoksen 4’33” esille. Siinähän esiintyjä – teos on vapaasti tulkittavissa millä tahansa kokoonpanolla – ei tuota yhtäkään tietoisesti määriteltyä ääntä, vaan “soittaa” ainoastaan partituuriin kirjoitetut kolme taukoa. Teos ei silti ole täyttä hiljaisuutta, vaan koostuu siitä kaikesta nuotteihin kirjoittamattomasta toiminnasta, jonka esiintyjä ja yleisö saavat aikaan. Mutta onko se postmodernia?

Ainakin Cagen estetiikka vastustaa valtavirtaa. Vuonna 1952 syntynyt 4’33” asetti perusteellisella tavalla kyseenalaiseksi sen, mikä määritellään musiikiksi. Cagelle olennaista ei ollut äänen organisointi säveltäjän haluamalla tavalla, vaan korvien avaaminen uudelle ja odottamattomalle.

Vuonna 1985 kirjoittamallaan pianosävellyksellä ASLSP Cage uhmasi käsitystä musiikin temposta ja kestosta. Teoksen nimi on lyhenne esitysohjeesta: “As slow as possible” (“Niin hitaasti kuin mahdollista”). Sabine Liebner yltää levytyksessään 64 minuuttiin, mutta saksalaisessa Halberstadtin katedraalissa on vuodesta 2001 asti soinut urkusovituksen esitys, jonka on määrä kestää aina vuoteen 2640 saakka!

Teos: John Cage: ASLSP

Naxos Music Library: CAGE, J.: ASLSP (Liebner)

John Cagelle olennaista ei ollut äänen organisointi säveltäjän haluamalla tavalla, vaan korvien avaaminen uudelle ja odottamattomalle.

Korvien avaamiseen kannustaa myös Alvin Lucierin äänitaide, jossa pääosassa on usein puhtaiden siniaaltojen reagointi ympäröivän äänimaailman kanssa. Tunnetuimpia esimerkkejä on vuoden 1977 Music on a Long Thin Wire (“Musiikkia pitkällä, ohuella johdolla”). Teoksella ei ole määriteltyä kestoa, vaan se ainoastaan kehottaa kuuntelemaan tietyllä tavalla asetellun metallilangan ja magneetin aikaansaamaa värähtelyä. Vuoden 1979 kantaesitys Albuquerquessa soi New Mexicon yliopiston radiokanavalla peräti viiden vuorokauden ajan yhtäjaksoisesti.

Vain hieman perinteisempi on Lucierin 1997 säveltämä Small Waves jousikvartetille, pianolle, pasuunalle ja kuudelle mikrofonein vahvistetulle lasiastialle, joiden resonoima ääni muodostaa olennaisen osan tunnin mittaisesta teoksesta. Tätä musiikkia kuunnellessa ei niinkään tule seuranneeksi säveltäjän luomistyön tulosta, vaan fysikaalisten ilmiöiden kiehtovaa leikkiä.

Teos: Alvin Lucier: Small Waves

Naxos Music Library: LUCIER, A.: Navigations / Small Waves (Dahinden, Kleeb, Arditti Quartet), raita 2: Small Waves

Alvin Lucierin musiikkia kuunnellessa ei niinkään tule seuranneeksi säveltäjän luomistyön tulosta, vaan fysikaalisten ilmiöiden kiehtovaa leikkiä.

Perinteisempi käsitys postmodernista ei sisällä tyhjyyttä, vaan pikemminkin kaikkea olemassa olevaa päällekkäin pinottuna. Ja, kuten odottaa sopii, myös tämä lähestymistapa on kohdannut tyrmistystä ja vastustusta. Kun amerikkalaisen George Rochbergin jousikvartetto nro 3 kantaesitettiin 1972, sen Beethovenin tyyliin kirjoitettu hidas osa modernistisempien osien ympäröimänä järkytti kollegoita ja kriitikkoja. Eihän näin saisi kirjoittaa – säveltäjän pitää pysyä valitsemassaan tyylissä!

George Rochberg on törmäyttänyt musiikin eri tyylejä toisiinsa, mm. sijoittamalla Beethoven-tyylistä musiikkia modernististen osien keskelle.

Vasta viime vuosisadan lopulla tyylien moninaisuutta ja ajoittaista piipahdusta tonaalisuuteen on alettu pitää mahdollisena musiikillisen ilmaisun muotona. Tyyli ja sen muutokset saattavat olla jopa olennainen osa ilmaisua. Tätäkin klassikkoa kannattaa siis kuunnella avoimin mielin ja ottaa vastaan, mitä eteen tulee.

Teos: George Rochberg: Jousikvartetto nro 3

Naxos Music Library: SCHWARTZ, E.: Bellagio Variations / ROCHBERG, G.: String Quartet No. 3 (Kreutzer Quartet), raidat 10-14