Minimalismi palautti sillat populaariin

Philip Glassin Einstein on the beach (1976) oli aikansa kulttiooppera.

 

Steve Reich on sanonut: “Minä ja minun sukupolveni säveltäjät olemme auttaneet palauttamaan normaalin keskusteluyhteyden klassisen musiikin ja populaarimusiikin välille; menneinä aikoina se oli selviö.” Atonaalisuus, avantgarde ja akateeminen modernismi olivat tosiaan tuon keskusteluyhteyden vähäksi aikaa katkaisseet. Minimalistien jälkeiset sukupolvet saavat elää aikaa, jossa eri musiikinlajien raja-aitojen yli puhutaan ja kuunnellaan, tai ne kaadetaan.

Artikkelissa mainittujen teosten soittolista löytyy täältä

Rajojen kaatumisen ansiosta 1990-luku tuntui minusta jännittävän löytöretkeilyn ja vapautumisen ajalta nykymusiikissa. 1990-luvun postminimalisteilla ja 1920-luvun neoklassikoilla on selviä yhtäläisyyksiä. Kummatkin hylkäsivät romantiikan ja ekspressionismin paatoksen ja austrogermaanisen modernismin mutkikkuuden.

Sekä neoklassismi että minimalismi ja postminimalismi hyödyntävät tonaalisuutta sekä motorisia ja tanssillisia pulssirytmejä. Kumpikin ammentaa oman aikansa tanssi- ja populaarimusiikista; vuosisadan alussa sitä oli ragtime ja jazz, vuosisadan lopussa rock, disko ja tekno.

Instrumentaatioon tulivat romanttisen jättiorkesterin tilalle vuosisadan alussa puhallinvoittoiset yhtyeet ja saksofoni, vuosisadan lopussa ensembleihin otettiin sähkökitarat, -bassot ja sähköiset kosketinsoittimet.

Louis Andersen yhdisti eurooppalaista ajattelua amerikkalaisiin virikkeisiin.

Itse matkustin 1990-luvulla New Yorkiin opiskelemaan sävellystä kuuluisan uusromantikon johdolla karistaakseni viimeisetkin akateemisen modernismin rippeet musiikistani. Euroopassa suuri ihanteeni oli hollantilaissäveltäjä Louis Andriessen (s. 1939), ja New Yorkissa tiesin kohtaavani Bang on a Can –festivaalin ja sen perustaneiden postminimalistien rock-energiaa hyökyvän musiikin.

 

Se, mitä tämän tapahtuman perustaneet säveltäjät, 1950-luvulla syntyneet Michael GordonDavid Lang ja Julia Wolfe kirjoittavat Andriessenista, kuvaa hyvin myös omia tuntojani:

Meille Louis oli puuttuva pala – sidos eurooppalaisen klassismin ankaraan ajatteluun, mutta myöskin selvästi amerikkalaisten minimalistien innoittama. Hän oli myös ensimmäinen kohtaamamme eurooppalainen säveltäjä, joka hallitsi eurooppalaisen modernismin perinteen mutta tunnusti rock-musiikin olevan olemassa, ja säveltäjä, joka täysin sydämin myönsi Amerikan olemassaolon.”

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi


 

Juhani Nuorvala

Soittolista

POPULAR/MINIMAL/POST-MINIMAL/POST-GENRE

 

1. The Who: Baba O’Riley (1971). Kappaleen aloittava syntetisaattorimusiikki
on Terry Rileyn innoittamaa.
2. Terry Riley (s. 1935): A Rainbow In Curved Air (1969). Päällekkäisäänitettyjä kosketinsoittimia, osa nopeutettuina.
3. Lennie Tristano (1919–1978): Line Up (1956). Päällekkäisäänityksiä ja
nopeutetuiksi arveltuja pianosooloja Philip Glassin ihailemassa kappaleessa.
4. Terry Riley: Music for the Gift (1963). Chet Bakerin yhtyeen soittoa nauhaluupeissa.
5. Steve Reich (s. 1936): Come Out (1966). Puhenauhaluuppien vaihesiirto.
6. Orbital (Phil & Paul Hartnoll): Time Becomes (1993). Puhenauhaluuppien vaihesiirto.
7. Orbital: Planet Of The Shapes (1993). Teknoa. Modulaarinen luuppirakenne. Polymetriikkaa.
8. Aphex Twin (Richard D. James, s. 1971): Icct Hedral – Philip Glassin (s. 1937) orkesterisovitus (1995)
9. Aphex Twin: Icct Hedral (1994). Alkuperäinen electronica-kappale.
10. Angus MacLise, Tony Conrad ja John Cale (s. 1942): Trance #2 (1965).
La Monte Youngin (s. 1935) yhtyeen jäsenet esittävät drone-musiikkia.
11. The Velvet Underground: The Black Angel’s Death Song (1967). John Cale siirtyi alttoviuluineen Lou Reedin (1942–2013) yhtyeeseen.
12. Theoretical Girls: You Got Me (1978). Myöhemmin sähkökitarasinfonioita ja orkesterimusiikkia säveltäneen Glenn Brancan (s. 1948) ’no wave’-bändi.
13. Rhys Chatham (s. 1952): Cumulus (2016). Puhdasvireistä sähkökitaramusiikkia Chathamin opettajan La Monte Youngin hengessä.
14. Mikel Rouse (s. 1957): The Last To See Them Alive (1995). Avauskohtaus postminimalistisen multimediasäveltäjän soolo-oopperasta Failing Kansas. Polymetriikkaa.
15. Julia Wolfe (s. 1958): Lick (1994). Bang on a Can All-Stars -kamariyhtyeen rock-soundi.
16. Anita Baker (säv. Rod Temperton): Mystery (1986). Kappale suositun soul-laulajan
miljoonia myyneeltä LP:llä.
17. Louis Andriessen (s. 1939): Zilver (1994). Bachin koraalipreludien mutta myös diskomusiikin innoittama nopean ja hitaan musiikin yhdistävä tekstuuri. Cantus firmuksena Anita Bakerin Mystery.
18. Michael Gordon (s. 1956): Trance, osa 1 (1995). ”Totalismin” komplekseja pulssirytmejä.
19. Laurie Anderson (s. 1947): O Superman (1981). Performanssitaiteilijan ja kokeellisen muusikon minimalistisesta teksti-musiikki-kompositiosta tuli yllättäen listahitti.
20. Eve Beglarian (s. 1958). Postminimalistisäveltäjän puhe-musiikki-kompositio.
21. The Orb (Alex Paterson & Jimmy Cauty): Little Fluffy Clouds (1991). Ambient house -kappaleessa on sämplätty laulaja Rickie Lee Jonesin puhetta ja Steve Reichin sähkökitarasävellystä Electric Counterpoint.
22. Nyton (John Vihervä & Juhani Nuorvala): Fantasiat vappaalle (2004). House-kappaleessa on sämplätty eksperimentalisti Elliot Sharpin sähkökitaraa ja Tom of Finlandin puhetta.
23. John Tavener (1944–2013): Prayer of the Heart (1999). Björkille (Björk Guðmundsdóttir, s. 1965) ja Brodsky-kvartetille kirjoitettu sävellys edustaa ”pyhää minimalismia”.
24. Philip Glass: Forgetting (1986). Linda Ronstadtin, Kronos-kvartetin ja ensemblen säestyksellä esittämän laulun teksti on Laurie Andersonin.
25. Björk: Black Lake (2015). Laulua säestävät jouset ja elektroniset biitit.
26. Jonny Greenwood (s. 1971): Popcorn Superhet Receiver, osa 2 B (2005).
Radioheadin kitaristi-kosketinsoittajan ensimmäinen orkesteriteos.
27. Nico Muhly (s. 1981) ja Teitur (s. 1977): Describe You (2008). Ensimmäinen laulu Muhlyn ja färsaarelaisen laulajan yhteistyönä syntyneessä laulusarjasta. Barokkiorkesteri.
28. Andy Akiho (s. 1978): Kiiro (Keltainen) Synestesia-sarjasta. Säveltäjä-lyömäsoittajan
funkahtava valssi on esimerkki hänen lajimääritelmiä pakenevasta musiikistaan.
29. Bryce Dessner (s. 1976): Toinen osa Sarjasta harpulle (2016). Dessner on paitsi säveltäjä, myös indie-rock-yhtyeen The National kitaristi.
30. Judd Greenstein (s. 1979): Change (2009). Eloisaa ja rytmikästä, vähittäin kehittyvää musiikkia säveltäjien ja soittajien NOW Ensemblelle: huilu, klarinetti, sähkökitara, piano, kontrabasso.
31. Nik Bärtsch’s Ronin: Modul 42 (2009). Säveltäjä-pianisti Nik Bärtsch (s. 1971) ja hänen Ronin-yhtyeensä yhdistelevät mm. jazzin, funkin ja minimal-teknon elementtejä.
32. Missy Mazzoli (s. 1980): Magic With Everyday Objects (2007). Yksinkertaisten toistuvien aiheiden jatkuvaa vääristelyä. NOW Ensemblelle.
33. – 34. Orbital: Out There Somewhere? (1996). Kaksiosainen, moduulirakenteinen teknomusiikkiteos. Temaattiselta kudelmaltaan ja kokonaisdramaturgialtaan sinfoninen sävellys.