Mackenzie soitti suomalaisten sydämiin

© Heikki Tuuli

Pianisti Mackenzie Melemed on parin vuoden aikana konsertoinut useammilla Suomen paikkakunnilla kuin moni suomalainen kollegansa, ja hän haluaa luoda kontaktia yleisöön puhumalla konserteissa niin musiikista kuin kalakukoista – suomeksi ja savoksi. Avosydäminen taktiikka on onnistunut, ja suomalaiset ovat ottaneet hänet omakseen.

 

Helsinki, Tampere, Turku, Kuopio, Lappeenranta, Mikkeli, Rovaniemi, Mänttä, Sysmä, Kauniainen. Amerikkalainen pianisti Mackenzie Melemed luettelee paikkakuntia, joissa hän on parin vuoden aikana esiintynyt, joko orkesterin solistina tai sooloilloin. Luvassa on pian ainakin Hämeenlinna ja Vaasa. Kun hän tuli marraskuussa taas Suomeen, passissa oli jo 17 maahantuloleimaa.

Eikä tässä kaikki, sillä ensi kesänä Melemed aikoo muuttaa Suomeen, mikäli saa oleskeluluvan. ”Ehkä ensin majailen ystäväperheeni Korhosen luona Maskussa ja sitten etsin asunnon Helsingistä”, hän suunnittelee. Tulee heti ihmetelleeksi, että miksi. Eikö soolouralle tähtäävä, määrätietoinen ja luonteeltaan sosiaalinen huippumuusikko keksi muuta paikkaa?

”No, nukun täällä hyvin, stressi katoaa, ja rauha inspiroi. Jossain New Yorkissa on niin hektistä, että tulee se olo, että pitäisi koko ajan olla jossain muualla kuin on ja tehdä jotain muuta kuin tekee. Olen saanut paljon hyviä ystäviä suomalaisten muusikkojen joukosta, mikä saa tuntemaan olon kotoisaksi. Olen päässyt kalastamisen makuun ja tykkään Hesburgerista”, hän yllättää.

Melemedillä on suomalaisen yleisön edessä harvinainen valtti: suomen kielen taito. Hän ei epäröi myöskään käyttää sitä konserteissa. Kuopiossa hän aloitti jutustelemalla savoksi, että hyvvee iltoo jne., Lappeenrannassa hän veisteli kalakukosta ja Rovaniemellä kokemistaan Lapin lämpötiloista.

”Heti, kun avasin suuni, sain raikuvat aplodit. Jos tällaisilla keinoilla saa luotua läheisen kontaktin yleisöön, se vaikuttaa koko tunnelmaan ja musiikin vastaanottoon”, hän kertoo. ”Sitten voin mennä asiaan ja kertoa musiikista ja avata sen taustoja. Ehken tee sitä aina Beethovenin Apassionata-sonaatin kanssa, mutta harvinaisemmissa teoksissa kylläkin.”

”Tietenkin on paljon pianisteja, joiden mielestä puhuminen on turhaa, mutta jokainen tekee tavallaan. Minä mieluummin karsin myyttiä yksinäisestä, pimeässä soittavasta pianistinerosta. Sosiaalisuus tekee tästä työstä antoisampaa.”

Tärkeintä ei ole harjoittelun määrä vaan teho ja keskittyneisyys. © Heikki Tuuli

 

Harjoittelulla oltava päämäärä

Lähtölaukaus Melemedin Suomen-uralle oli Maj Lind -kilpailun voitto 2017. Silloin media kiinnostui taiturista, ja hän sai selittää syitä kielitaidolleen moneen kertaan. Suomea hän kuuli ensimmäisen kerran lennon välilaskun aikana vuonna 2012. Se tuntui hänestä niin erikoiselta ja musikaaliselta, että hän osti sen tien suomen oppikirjan. Sitten hän opiskeli sitä kolme vuotta Columbia-yliopistossa, ja täkäläiset kirjeenvaihtokaverit ja ystävät hoitivat lopun.

Saamaansa mediahuomiota Maj Lind -voittaja käytti häikäilemättä hyväkseen ja lähestyi suomalaisia orkestereita ja festivaaleja itse suomeksi kirjoittamillaan sähköposteilla. Se tehosi, ja konsertteja alkoi tulla. Hän on hoitanut itse oman myyntityönsä, koska kokee sen luontevaksi osaksi kommunikaatiota ihmisten kanssa, mutta nyt rajat ovat alkaneet tulla vastaan.

Aino Turtiainen-Visala Fazerilta on auttanut minua, ja muutenkin alkaa tuntua siltä, että tarvittavat kontaktit omaava agentti voisi olla fiksu ratkaisu. Hän ehkä tietää, mikä minulle olisi juuri nyt parasta. Menen inspiraation mukaan, ja vaihtelen mielelläni ohjelmia koko ajan. Se on toki kiinnostavaa, mutta ehkä jonkinlaista keskittymistä siinäkin voisi harkita.”

Melemed kiertää musiikkikilpailuja mielellään, ja hänen curriculuminsa on täynnä niitä. Viime keväänä hän tuli kolmanneksi Kiinan kansainvälisissä musiikkikilpailuissa, ja ensi vuodeksi hän suunnittelee Clevelandin pianokilpailuja ja Rubinstein-kilpailuja.

”Kilpailut ovat paljon muutakin kuin että vain soitetaan jurylle. Esimerkiksi Kiinan uudessa tapahtumassa oli jättipalkinnot, ja finaalissa sai soittaa ei enempää eikä vähempää kuin Philadelphia Orchestran ja Yannick Nézet-Séguinin kanssa! Ne ovat hyviä paikkoja solmia kontakteja ja nähdä, missä alalla mennään ja millaisia kykyjä on tulossa. Lisäksi niissä on yleensä tasokkaat striimauspalvelut, joita voi hyödyntää omassa markkinoinnissaan.”

”Kiinan kilpailu sai aikaan sen, että muutkin ovat joutuneet nostamaan palkintosummiaan. Itse olen maksanut eri palkintorahoilla opintolainani. Mutta ei raha ole tärkeintä. Tai jos on, niin helpompi mennä peliautomaatille ja tuhlata sitten kaikki. Uraa ei voi ostaa.”

Aasialaisten rynnäkön kilpailuissa Melemed on nähnyt jo pikkupoikana, kun hän oli ainut valkoihoinen osallistuja eräässä amerikkalaisessa mittelössä.

”No, he harjoittelevat paljon, mutta itselleni harjoittelemisen määrä ei ole tärkeää vaan sen teho ja keskittyneisyys. Itse harjoittelen mielelläni lyhyissä pätkissä, jolloin asetan tietyn päämäärän. Sitten kun se on saavutettu, siirryn seuraavaan. Tämä on tehokkaampaa kuin toistaa samaa tuntikaupalla. Olen päämäärähakuinen kaikessa tekemisessäni.”

Mackenzie Melemed ei kritisoi musiikkikilpailuja vaan kokee ne hyvänä tapana markkinoida itseään ja nähdä, mitä alalla tapahtuu. ©Heikki Tuuli

 

Läpileikkaus sonaatin kehityksestä

Mackenzie Melemed sai pikkupoikana digitaalisen lelupianon. Isäpuoli huomasi, että hän yrittää tehdä tosissaan musiikkia ja auttoi häntä eteenpäin. Esiintymiset paikallisissa kouluissa ja vanhainkodeissa saivat pian näkyvämpää jatkoa: 8-vuotiaana hän esitti Mozartia Discovery Channelin ohjelmassa ja myöhemmin soitti presidentti Bushille Valkoisessa Talossa.

Ensimmäiset pianonsoiton opettajat olivat Olga Rogach ja Alexander Korsantia. Tie vei vihdoin Juilliard Schooliin Robert McDonaldin ja sitten myös maineikkaan Emmanuel Axin oppiin.

”Pienenä olin vain soitellut ilman kovin systemaattista klassista tekniikkaa, jonka Rogach laittoi sitten kuntoon ja avasi sormien asennon. Korsantian kanssa löysin oman ääneni ja musiikillisen intohimon. McDonald antoi viimeisen silauksen tekniikalleni opettamalla, miten soittaa vähemmin ponnistuksin. Ax taas on musiikillinen avartaja ja ystävä, jonka kanssa olen koko ajan kontaktissa.”

Melemed on aina ollut kiinnostunut monenlaisista asioista. Hän halusi opiskella tietotekniikkaa ja kieliä, ja alussa päämääränä oli tehdä kaksoistutkinto. ”Musiikki kuitenkin vei mennessään, mutta uskon, että laaja-alaisuudesta on hyötyä myös muusikkona”, hän tuumii.

Uran tärkeä merkkipaalu koittaa 13. joulukuuta, jolloin hän pitää New Yorkin Carnegie Hallin debyyttinsä Weill-salissa. Se oli palkintona Juilliard Schoolin kilpailussa. Melemed pitää epätavallisesta ohjelmasuunnittelusta, ja tämä konsertti on sitä, jos mikä.

Ohjelma alkaa Bachin preludeilla ja fuugilla, jotka saavat sitten seurakseen Mendelssohnin ja Shostakovitshin vastaavia. Sitten tulevat Scarlattin, Beethovenin ja Medtnerin sonaatit sekä Bachin ja Bartókin sarjat. Lopuksi Poulencia ja israelilaisen nykysäveltäjän Avner Dormanin musiikkia.

”Punaisena lankana on musiikillisten muotojen metamorfoosit kautta vuosisatojen”, Melemed selittää. ”Preludien ja fuugien kohdalla halusin mukaan myös Mendelssohnin, jonka näitä teoksia ei tunneta juurikaan. Carnegie Hallin arkistonhoitaja epäili, onko niitä soitettu siellä koskaan.”

”Sonaatit alkavat yksinkertaisimmillaan, Scarlattin lyhyillä AABB-muotoisilla teoksilla. Beethoven taas tiivisti kolmiosaiseksi vakiintuneen muodon jännittävästi kaksiosaiseksi sonaatissaan F op. 54.

Se on suosikkini Beethovenin sonaateista, vaikkakin vähiten soitettuja. Medtner taas tiivisti muodon yksiosaiseksi yhdistäen orgaanisesti slaavilaista ja keskieurooppalaista.”

Avner Dormanin musiikkiin Melemed tutustui erään pianokilpailun yhteydessä, jossa hän soitti säveltäjän etydejä. ”Ne olivat hurjan vaikeita, nopeaa kiitämistä läpi portaikkojen ja peilikuvien hieman Ligetin tapaan. Kuultuaan esitykset säveltäjä tuli tunnustamaan, ettei itse olisi pystynyt soittamaan niitä, ja päädyin levyttämään ne”, hän kertoo.

”Carnegie Hallissa soittamani kolmas sonaatti on saanut vaikutteita teknosta, ja toisessa sonaatissa on Messiaen– ja jazz-kaikuja. Pidän tästä monityylisyydestä, ja suunnitelmissani onkin tilata pianokonsertto Dormanilta.”

 

Henkisten kotimaiden musiikkia

Melemedin suku on venäjänjuutalaisia, ja näitä juuria hän on alkanut etsiä yhä enemmän myös konserttiohjelmissaan. Usein konsertit sisältävät terveisiä myös Amerikasta – ja Suomesta.

”Koen, että venäläisen ohjelmiston soittaminen on samalla matkaa omaan perimääni. Kauniaisissa taas muistin niin Amerikan emigrantteja kuin natiiveja. Encorena soitin Horowitzin Tähtilipun alla -sovituksen. Se oli kiitosele ensimmäiselle opettajalleni, joka tapasi matineoissa laittaa meitä oppilaita yhteen ja soitattaa tätä kansallismarssia kuudella pianolla.”

Suomalaista musiikkia Melemedin konserteissa on edustanut lähinnä Sibelius pikkukappaleillaan, mutta hän on soittanut myös Palmgrenin Virta-konserttoa ja aikoo ottaa mukaan lisää Palmgrenia.

”Ja mahdollisesti Aarre Merikantoa ja Einar Englundia, joita Matti Raekallio minulle suositteli. Ranskalainen kulttuuri inspiroi minua niin ikään – puhun myös ranskaa, ja serkkuni on asunut maassa pitkään. Näin se ohjelmisto muodostuu; asioista, jotka ovat minua lähellä.”

Kuopion kaupunginorkesterin kanssa hän soitti viime kaudella eteläkorealaisen Jeajoon Ryun konserton, jonka hän sitten myös levytti Ralf Gothónin johdolla Sinfonia Varsovian kanssa.

”Haluan tuoda esiin teoksia, jotka ansaitsevat tulla kuulluiksi. Kilpailuissa samat kymmenisen teosta kiertävät vuodesta toiseen. On yleisön huomioimista avata pianomusiikkia laajemmin. Eikä se uraa haittaa: Ryun konsertolla sain jalkani oven väliin niin Puolassa kuin Koreassa, ja pääsin soittamaan Varsovan filharmoniaan ilman, että olin voittanut Chopin-kilpailuja.”

Melemedin 17 Suomen maahantuloleimaa on melkoinen määrä siihen nähden, että hän ei ole kotimaassaan käynyt esimerkiksi Chicagossa tai New Orleansissa ollenkaan. Kun hänen kanssaan keskustelee, käy ilmi, että hän tuntee melkein puoli Suomen musiikkielämää. ”En voi Musiikkitalolla kävellä pitkäänkään, kun jään taas suustani jonkun kanssa kiinni”, hän tunnustaa.

”Suomalaisten voimavarana näyttää olevan tietty yhteisöllisyys. Katsotaan vaikka nuorten pianoakatemian loistotyyppejä, jotka kirittävät toisiaan mutta joilla tuntuu olevan myös hauskaa keskenään. Juilliardissa ilmapiiri on kilpailuhenkisempi, vaikka en sitä negatiivisesti kokenutkaan.”

Opettamisen Melemed aloitti jo seitsenvuotiaana, kun hän opasti kavereittensa vanhempia, jotka halusivat oppia soittamaan pianoa. No, tätä hän ei nyt ota meriittinä, mutta mestarikurssien antaminen mm. Helsingin ja Turun konservatorioissa on viime aikoina alkanut inspiroida häntä.

”En halua sanoa, miten asioita pitää tehdä vaan antaa erilaisia teitä suhteessa kappaleen rakenteeseen ja linjoihin. Totta kai voin sanoa, mitä minä tekisin tai en tekisi. Kaikki se, mitä olen oppinut eri opettajilta, on osa minua. Voin jakaa tätä eteenpäin ja tarjota ekstratyöntöä soittoon sen mukaan, mitä kukin tarvitsee. Varsinaisen opetustyön aika tulee ehkä myöhemmin.”

Harri Kuusisaari