Luksusorkesteri on sulkuajan pelastus

 

Kirill Petrenkon ja Berliinin filharmonikkojen välinen suhde on muodostunut intensiiviseksi.

Berliinin filharmonikkojen Digital Concert Hall on korona-aikana kasvattanut tilauksiaan 40 prosentilla, ja myös konsertointi tyhjässä salissa on saanut etsikkoajan jälkeen sisältöä. Orkesterin oma levymerkki tarjoaa tuoreessa tuotannossaan kaikki Mahlerin sinfoniat.

 

Berliinin filharmonikkojen Digital Concert Hall oli ykkösorkesterien ensimmäisiä systemaattisia satsauksia online-palveluihin, ja se syntyi entisen ylikapellimestarin Sir Simon Rattlen aloitteesta. Tähän mennessä sivustolla on 500 konsertin arkisto kuudelta vuosikymmeneltä, ja live-lähetyksiä on 50 vuodessa.

Jälkeä leimaa huipputason ammattimaisuus paitsi soiton niin myös teknisen toteutuksen suhteen. Orkesterin ainutlaatuisen syvä sointi välittyy olohuoneeseen hifi-tasoisena, mikäli nettiyhteydessä riittää kapasiteettia ja kuuntelulaitteet ovat asianmukaiset.

Korona-aikana palvelu alkoi takkuisesti. Viime keväänä ja kesänä oltiin arkistojen varassa, ja kun konserttitoiminta taas syyskuussa alkoi, turvavälien tunnollinen toteutus välittyi myös soiton varovaisuutena. Ylikapellimestari Kirill Petrenkon johtama kauden avajaiskonsertti ei ollut sellainen juhla kuin mihin on totuttu. Schönbergin Verklärte Nacht soi alakuloisesti, ja säästöliekillä meni myös Brahmsin neljäs sinfonia. Etäälle toisistaan sijoitetut puhaltimet tuntuivat soivan kuin eri tilassa pienennetyn jousiston kanssa.

Pian huippumuusikot tietenkin adaptoituivat tilanteeseen, ja orkesteria on voitu kasvattaa normaaleihin mittoihin. Turvavälit on korvattu testauksella. Joulukuusta lähtien on soitettu tyhjälle salille, mutta etenkin Petrenkon johtamissa konserteissa on silti ollut voimakas jännite. Esimerkiksi Shostakovitshin kahdeksas sinfonia soi kuin pandemia-ajan avunhuutona, täynnä kauhua, repivää ironiaa ja outoja harhanäkyjä.

Petrenkon ensimmäinen kausi 2019–20 Berliinin filharmonikoissa meni vielä vauhtia ottaessa, koska hänellä oli niin paljon velvollisuuksia Baijerin valtionoopperassa. Nyt on päästy asioiden ytimeen, ja yhteys näyttää löytyneen intensiivisellä tavalla.

 

Luonnonvoimia ja kultaista 20-lukua

Venäläissyntyisellä mutta 18-vuotiaasta asti Keski-Euroopassa asuneella Petrenkolla on suora, pureva ja analyyttinen ote johtamiseen. Hänen vahvaa eläytymistään kelpaa katsoa myös ruudusta, eikä siinä ole mitään itsetehosteista narsismia Herbert von Karajanin tapaan. Petrenkolla on ujon ja mediaa vieroksuvan kapellimestarin maine, mutta Digital Concert Hallin haastatteluissa hän puhuu musiikista hyvinkin anteliaasti. Häntä haastattelevat pääasiassa orkesterin omat muusikot, joiden kanssa hän selvästi vapautuu.

Petrenko ei ole yhtä suuri uuden musiikin ystävä kuin Rattle, mutta tämän kauden tarjonnassa se on kyllä huomioitu. Tammikuun lopussa kantaesityksenä kuultu Islantilaisen Anna Thorvaldsdottirin Catamorphosis sopii Berliinin filharmonikoiden syvälle soinnille erinomaisesti, sillä teos tuntuu kumpuavan kuin tulivuorten uumenista ja kuvastavan sulavien jäävuorten muodonmuutoksia. Thorvaldsdottir ei laskelmoi ekomusiikin trendillä, vaan luontoyhteys ja eettisyys on syvällä hänen ilmaisussaan.

Petrenko johti teoksen suurella rakkaudella. Kuunteluvolyymia ei kannata kotona säästellä, sillä musiikin kineettinen sointivoima imee mukaansa kuin valtameren vuo. Solistinumerona tähtipianisti Daniil Trifonov soitti Prokofjevin ykköskonserton sähköistävällä energialla, koko kroppa ja kädet väristen, ja Josef Sukin sinfoninen runo Kesätarina oli piristävän erilainen löytö päätteeksi – aivan Dvorakin tunnetuimpien teosten luokkaa.

Helmi-maaliskuussa Berliinin filharmonikot toteutti ”Kultainen 1920-luku” -onlinefestivaalin, jossa kaikki teokset olivat kyseiseltä vuosikymmeneltä. Päätapahtumana oli Stravinskyn Oidipus Rex, joka sopii korona-aikaan jo alkujakson ruttoteeman perusteella, mutta myös sen askeettinen tyyli löytää kaikupohjansa tyhjänä ammottavasta jättisalista.

Berliinin Radiokuoron miehet olivat levittäytyneet laajoin turvavälein koko takakatsomoon, mikä korosti dramaturgista tehoa. Petrenko johti veitsenterävästi, ja solisteista vakuuttivat Michael Spyresin traumaattinen Oidipus ja Ekaterina Semenchuckin hurja Jocasta.

Samassa konsertissa kuultiin Kurt Weillin harvoin kuultu esikoissinfonia, jossa on paljon Schönbergiä ja Hindemithiä, mutta myös säveltäjän oma, särmikäs ääni kuuluu. Weill oli pääosassa myös 20-luvun legendaarista berliiniläiskahvilaa Moka Eftiä muistelevassa konsertissa, jossa filharmonikkojen jäsenet yrittävät löytää synnilliset tanssirytmit.

1920-lukua on myös Sibeliuksen kuudes sinfonia, jonka Thomas Søndergård johti Prokofjevin ja Weillin seurana. Tanskalaisen debytantin raikkaat otteet ja elävät tempot saivat orkesterin uskottavaan Sibelius-tunnelmaan, vaikka annos herkkyyttä puuttuikin.

 

Epätasainen Mahler-paketti

Mahler-boxi jatkaa Berliinin filharmonikkojen oman levymerkin ylellistä linjaa.

Omissa levyjulkaisuissaan Berliinin filharmonikot on satsannut ylellisesti tehtyihin pakkauksin, joissa on cd-levyt sekä Blu-Ray -videot ja pure audiot. Viime vuonna ilmestyi paketillinen Petrenkon kanssa tehtyjä äänityksiä.

Sen huippuina ovat Beethovenin seitsemäs ja yhdeksäs sinfonia, jotka ovat täynnä pakahduttavaa kasvuenergiaa. Jokainen fraasi puhuu sisäisen eetoksen voimasta, eikä klassikoiden rutiinitoistosta ole tietoakaan. Tällaisella hermolla ja innolla filharmonikot eivät Rattlen aikana Beethovenia levyttäneet. Lisäksi tarjolla ovat Tshaikovskin viides ja kuudes ja Franz Schmidtin sinfoniat sekä nykymusiikkipalana Rudi Stephania.

Tuore julkaisu on Mahlerin kaikki sinfoniat kahdeksan eri kapellimestarin johdolla. Tällaisella joukolla tulos on luonnollisestikin kirjava, joten päärooliin nousee orkesteri itse. Huikea virtuoosien joukko, jolle tiimityö joka tasolla, pienimmästä detaljista suureen kaareen, on intohimo.

Silti mitään ei voi sille, että musiikillisen sanoman voimassa yhden kapellimestarin Mahler-setit antavat enemmän. Esimerkiksi Riccardo Chaillyn ja Leipzigin Gewandhaus-orkesterin suurenmoinen DVD/Blu-Ray -sarja vie tässä suhteessa voiton.

Berliiniläiskoosteessa kärkeen nousevat Simon Rattlen johtamat esitykset, joissa tuntuu yhteinen hengitys. Hankalan seitsemännen sinfonian parissa Rattlen Mahler-kokemus on kovaa valuuttaa. Yökuvat kihelmöivät yksityiskohtiensa jännittävyydessä ja valööriensä vaihtelussa. Unenomainen matka vie kuin vuo mahtipontisen alun, hellyttävien Nachtmusik-osien ja aavemaisen scherzon kautta finaalin riemuun.

Rattle johtaa myös kahdeksannen sinfonian, jossa taivaita halaava kokonaisrakenne välittyy mystiikkaa enemmän. Berliinin ja Leipzigin Radiokuorot laulavat huumaavasti. Solisteista edesmennyt Johan Botha taistelee Doctor Marianuksen mahdottomassa osassa voittoon, ja Lilli Paasikivi näyttäytyy edukseen Mulier Samaritanana.

Rattlen jäähyväiskonsertissa soi Mahlerin kuudes, ja se myös levytettiin. Nyt vain parin vuoden kuluttua julkaistaan Petrenkon soinnillisesti solakampi versio samasta teoksesta. Meneeköhän jo tuhlailun puolelle, sillä eivät tulkinnat niin erilaisia ole.

Daniel Harding johtaa ensimmäisen sinfonian tarkkakatseisesti mutta hieman anonyymisti. Andris Nelsonsin tulkinta toisesta sinfoniasta on muhkean romanttinen mutta vähän tasapaksu – tempokontrastit ja scherzon ironia puuttuvat. Yannick Néset-Seguin puolestaan näkee neljännen sinfonian ehkä liiankin harmittomana.

Gustavo Dudamel yrittää viidennessä sinfoniassa korostella asioita ja käsitellä tempoa kuin kuminauhaa, mutta tulos on väkinäinen. Ihmettelin, miksi esitys on otettu mukaan – Rattlen parempi versio on Digital Concert Hallissa. Kolmannessa sinfoniassa Dudamel pärjää paremmin.

Onneksi viimeinen sana jää kahdelle vanhalle mestarille. Bernhard Haitink johti yhdeksännen sinfonian 87-vuotiaana 2017 ja teki siitä poikkeuksellisen jalot jäähyväiset.

Claudio Abbado johti kymmenennen sinfonian adagion 2011, kolme vuotta ennen kuolemaansa, ja sai aikaiseksi sydämestä sydämeen -tunnelman. Silti kuuluisan riitasoinnun valtavaa parkaisua ei pyöristelty mitenkään.

Harri Kuusisaari