Kovaa ja korkealta

Kuukauden legenda

Straussin Elektrasta tuli Birgit Nilssonin kuuluisimpia rooleja, ja hän debytoi siinä Tukholman kuninkaallisessa oopperassa vuonna 1965.

Birgit Nilssonin ääni on kuin lasersäde joka lävistää suurimmatkin orkesterivyöryt. Hänen ällistytti ja ällistyttää levyllä yhä puhtaudellaan, kestävyydellään ja kantavuudellaan. Ruotsalaistähden syntymästä tuli tänä vuonna 100 vuotta.

 

Ennen oli kaikki paremmin. Monien muiden asioiden ohella se tarkoittaa oopperalaulua. Vielä viisikymmentä vuotta sitten oopperalavoja täyttivät suuret äänet, joita kuullakseen ei tarvinnut höristellä korviaan. Nyt Musiikkitalossa saa pinnistellä kuullakseen laulusolistit orkesterin alta. Kuin ihmeen kaupalla heidän äänensä löytyvät tv-lähetyksissä ja internetin striimauksissa.

Jossain määrin kyse on näköharhasta, sillä suurista dramaattisista äänistä ei ole missään historian vaiheessa ollut ylitarjontaa. Silti, vaikkapa italialaisista spintotenoreista voi laatia Aureliano Pertilestä ja Giovanni Martinellista Mario del Monacoon ja Franco Corelliin yltävän listan, jonka jälkeen on ollut kirjaimellisesti hiljaisempaa.

Dramaattisissa sopraanorooleissa on viime vuodet saatu kuulla paljon ääniä, jotka ovat 2-3 numeroa liian pieniä rooleihinsa. Vaikutelma voi toki olla sykähdyttävä, kun laulajatar puskee ääntään yli luonnollisten rajojen. Seurauksena on kuitenkin usein nopea loppuun palaminen ja suoritukset, jotka eivät tavoita rooliensa monumentaalisuutta.

Ei dramaattisia sopraanojakaan kasvanut ennen joka oksalla. Norjalainen Kirsten Flagstadt hallitsi markkinoita 1920-50-luvuilla, vaikka Saksassa oli myös oma, vahvaan näyttämöllisyyteen panostava linjansa, esimerkkeinä Frida Leider ja Martha Mödl. Mutta sitten tuli ’La Nilsson’, sata vuotta sitten syntynyt ruotsalainen Birgit Nilsson (1918-2005), joka otti dramaattisimmat roolit haltuunsa yli neljännesvuosisadaksi.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

Antti Häyrynen